Kuulen yhä isän laulun
Lea kaipasi kovasti isäänsä.
”Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen” (Ilm. 21:4).
Lea pudotti reppunsa heti, kun pääsi huoneeseensa. Hän kömpi vuoteelleen ja puristi tyynyään vatsaansa vasten. Hän ei voinut uskoa, mitä Alina oli sanonut hänen isästään.
Lean isä oli kuollut muutama kuukausi aiemmin tehtyään itsemurhan. Lea kaipasi isäänsä paljon. Hän kaipasi tämän mainioita lihapullia. Hän kaipasi sitä, kuinka onnelliseksi isä teki äidin. Ja hän kaipasi katsella isän kitaransoittoa.
Joskus ollessaan surullinen Lea kuunteli hänen musiikkiaan. Hän kirjoitti tälle myös kirjeitä. Hän piti niitä muistolaatikossa komerossaan. Se oli sama laatikko, jossa hän piti isän silmälaseja, hänen vanhaa baseball-lakkiaan ja muita esineitä, joista isä oli pitänyt. Se oli Lean tapa muistaa isä.
Mutta nyt Lea ei halunnut kuunnella musiikkia eikä kirjoittaa kirjeitä. Hän oli surullinen mutta myös vähän vihainen. Hän puristi tyynyä lujemmin ja alkoi itkeä.
Äiti koputti hiljaa oveen. ”Onko kaikki hyvin?” äiti kysyi.
Lea nyyhkäisi ja nousi istumaan. Äiti istuutui vuoteelle hänen viereensä.
”Alina sanoi jotakin ilkeää”, Lea sanoi. ”Isästä.” Lean silmistä valui kyyneleitä. ”Alina sanoi, ettei isä voi mennä taivaaseen sen vuoksi, kuinka hän kuoli.”
”Voi, kulta”, äiti sanoi ja halasi Leaa. ”Se ei ole totta.” Hän pyyhkäisi Lean kyyneleitä. ”Kun isä kuoli, hänen mielensä oli sairas. Taivaallinen Isä ymmärtää, miltä isästä tuntui ja miksi häneen sattui.”
”Hän oli hyvä mies”, Lea sanoi. ”Taivaallinen Isä rakastaa häntä ja auttaa häntä, eikö niin?
”Isä oli hieno mies, Lea. Hän rakasti sinua todella paljon.” Äiti pyyhkäisi kyyneleen omastakin silmästään. ”Ja taivaallinen Isä tosiaan rakastaa häntä. Minä tiedän, että Hän rakastaa.”
”Mutta mistä sinä tiedät sen?” Lea kysyi.
”Koska rukoilen siitä toisinaan”, äiti sanoi. ”Ja vaikka kaipaan häntä niin paljon, että se sattuu, tunnen myös rauhan hetkiä.”
Lea nyökkäsi.
”Olen pahoillani, että Alina sanoi sinulle niin”, äiti sanoi. ”Tiedän, että Alina on yksi parhaista ystävistäsi, ja se todella loukkasi sinua.”
”Joo.” Lea oli hetken hiljaa. Sitten hän kysyi: ”Voitaisiinko rukoilla yhdessä?”
”Totta kai.”
Äiti ja Lea polvistuivat. Sitten Lea alkoi rukoilla. ”Taivaallinen Isä, minä todella ikävöin isääni. Onko hän kunnossa? Autathan, että minulle tulisi parempi olo. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.”
Lea levitti käsivartensa ja halasi äitiä jälleen. Hänestä tuntui pikkuriikkisen paremmalta. Hän oli yhä todella surullinen, mutta hän ei enää ollut huolissaan isästään. Lea tiesi, että taivaallinen Isä rakasti isää, ja hän tiesi, että Hän rakasti häntä itseäänkin.
”Kiitos, äiti.” Lea veti syvään henkeä. ”Voitko auttaa minua puhumaan Alinalle?”
”Sehän on hyvä ajatus”, äiti sanoi. ”En usko, että hän tarkoitti loukata tunteitasi, mutta hänen olisi hyvä tietää, miksi hänen sanansa loukkasivat. Soitan hänen äidilleen ja kysyn, voivatko he tulla huomenna meille juttelemaan.”
”Hyvä”, Lea sanoi. ”Taidan nyt olla vähän aikaa itsekseni.”
Äiti nyökkäsi. ”Kerrothan, jos tarvitset jotakin.”
Lea alkoi kuunnella isänsä musiikkia. Hän sulki silmänsä ja kuunteli isän kitaransoittoa. Sitten hän otti esiin paperiarkin ja alkoi kirjoittaa isälle kirjettä.