Julkaistaan vain sähköisenä: Huomioiminen
Kun ei tiedä, mitä sanoa
Kun poikamme kuoli itsemurhan kautta, innoitetut auttajat tulivat lohduttamaan meitä.
Seitsemän vuotta sitten poikamme Daniel menehtyi itsemurhaan.
Hänen kuolinpäivänään emme tienneet, missä hän oli. Soitimme kaikille hänen ystävilleen, sairaaloihin ja poliisille, mutta kukaan ei ollut nähnyt häntä. Daniel oli kärsinyt masennuksesta ja itsemurha-ajatuksista viiden vuoden ajan, joten vaimollani ja minulla oli aavistus siitä, mitä oli saattanut tapahtua. Lopulta vaimoni Celi sai yhteyden hänen huonetovereihinsa, jotka löysivät hänet hänen huoneestaan.
Surevien huomioiminen
Oman lapsen menettäminen on luullakseni pahinta, mitä vanhemmalle voi tapahtua. Mikään ei voi poistaa siitä aiheutuvaa kipua, mutta ympärillä olevat ihmiset voivat tehdä paljon auttaakseen surutyössä. Noina järkyttävinä aikoina sukulaiset ja ystävät olivat tukenamme. He tarjosivat apuaan jo sinä iltana, kun saimme tietää Danielin poismenosta. Naapurimme, Danielin ystävät ja kirkkomme johtajat tulivat luoksemme. Apuyhdistyksen sisaret toivat ruokaa, ja nimettömät lahjoittajat avustivat meitä.
Piispamme kertoi myöhemmin, että monet olisivat halunneet auttaa mutta eivät tienneet miten. He kysyivät häneltä: ”Miten voimme auttaa Huntien perhettä?”
Vaikka niin ei ole käynyt usein, niin toisinaan kun ihmiset kuulevat Danielin kuolemasta, he eivät tiedä, mitä sanoa, tai eivät tiedä, miten suhtautua meihin. Luulen, että tilanne on samankaltainen kuin silloin, kun arastelemme lähestyä jotakuta, joka puhuu eri kieltä. Emme tiedä, mitä sanoa, tai pelkäämme, että sanomme jotakin väärin, joten välttelemme puhumasta henkilölle. Yritä kuitenkin auttaa siitä huolimatta. Läheisen menettäminen aiheuttaa yksinäisyyden tunnetta ja voi eristää muista. Se, että meillä oli ympärillämme niin paljon ihmisiä, jotka pyrkivät auttamaan, oli meille valtavan tärkeää.
Me emme ole huolissamme Danielista
Yksi meitä ilahduttanut asia oli kuulla pojastamme monia kertomuksia. Me emme ole huolissamme Danielin vuoksi. Tiedämme, millainen poika hän oli. Tiedämme, että hän oli sairas, ja tiedämme, että ”Herra näkee sydämeen” (1. Sam. 16:7). Danielilla oli suuri sydän. Tiedämme sen. Oli silti valtavan hienoa kuulla muiden kertovan omia kertomuksiaan Danielista.
Nate Olsen oli yksi Danielin ystävistä. He olivat olleet kavereita ensimmäisestä luokasta lähtien. Kun Nate joutui terveydellisistä syistä johtuen tulemaan lähetystyöstä kesken kaiken kotiin, Daniel kutsui hänet heti lounaalle. Nate kertoi meille, miten Daniel tuki häntä kuunnellen, rakastaen ja kannustaen – hetkellä, jolloin Nate tunsi itsensä eksyneeksi ja yksinäiseksi. Kuten Nate sanoi, Dan oli niitä ihmisiä, jotka välittävät muista aidosti.
Voimme avata itsemme muille
On tärkeää olla oma itsensä ja myöntää, että olet vain ihminen. Toisinaan sinun täytyy pyytää apua, kääntyä muiden puoleen – vaikka olet itse se, joka kärsii. Voimme avata itsemme muille ja antaa heidän nähdä, keitä me todella olemme.
Seitsemän vuotta myöhemmän meillä on yhä vaikeita hetkiä. Toisinaan Celi alkaa yhtäkkiä itkeä ja sanoo: ”Minulla on ikävä poikaani. Minulla on ikävä poikaani.” Hän on kuitenkin ilmaissut, että hän on saanut lohdutusta noina aikoina – hengellistä lohdutusta. Hengellinen lohtu on täydellistä viestintää. Hengellisen lohdun etsiminen on paras tapa tuntea itsensä täydellisesti huomioiduksi. Yksi osa tätä hengellistä lohtua ovat enkelimäiset ihmiset, jotka tuntevat innoitusta ja tulevat auttamaan.
Sheri L. Dew, Apuyhdistyksen ylimmän johtokunnan entinen toinen neuvonantaja, kertoi kerran kertomuksen johtavasta auktoriteetista, joka kysyi, mistä tietää, onko joku todellinen Jeesuksen Kristuksen seuraaja. Vastaus hämmensi minua ensin, mutta nyt olen täysin samaa mieltä: ”Keino tietää, että joku on todella kääntynyt Jeesukseen Kristukseen, on seurata sitä, miten hän kohtelee muita.”1 Kun kohtelemme muita Kristuksen kaltaisella tavalla, me kohtelemme heitä kunnioituksella, rakkaudella ja myötätunnolla – riippumatta siitä, keitä me olemme tai mitä meidän elämässämme on meneillään.