Entä jos en olisi mennytkään?
Tämä kokemus vahvisti mieleeni ja sieluuni syyn, jonka vuoksi minun piti olla siellä sinä iltana.
Miltei jo päätin olla menemättä sinä iltana. Tiesin, että edesmenneiden muistoksi järjestetty ilta voisi auttaa minua käsittelemään äitini poismenoa, mutta tiesin myös, että ilta toisi mukanaan kyyneliä, kun edelleen surin hänen lähtöään.
Kun muistoillan ajankohta läheni, huomasin valmistautuvani lähtemään sinne aiemmasta epäröinnistäni huolimatta. Olin päättänyt, että sinne meneminen olisi minulle hyväksi.
Muistoilta, joka pidettiin useiden äskettäin kuolleiden muistoksi, järjestettiin hautaustoimistossa, joka hoiti äitini hautaamisjärjestelyt. Lukuun ottamatta hautaustoimiston johtajaa ja hänen perhettään en tuntenut huoneessa ketään. Illan aikana luettiin kunkin edesmenneen henkilön nimi ja perheen edustaja sytytti pienen kynttilän tuon henkilön muistoksi.
Tilaisuuden jälkeen nousin hakeakseni tarjoilua. Takanani istuneet olivat kaikki lähteneet lukuun ottamatta erästä heiveröistä rouvaa, jolla oli vieressään hengityslaite ja kävelytuki. Tunsin, miten hän kärsi murheesta ja kivusta. Tunsin myös, että minun piti halata häntä.
En tiennyt, miltä hänestä tuntuisi, jos joku ventovieras halaisi häntä, mutta noudatin tätä yksinkertaista innoitusta. Menin hänen luokseen syli avoinna. Hän ojensi molemmat kätensä minua kohti ja veti minut luokseen. Hän suuteli poskeani ja sanoi: ”Kiitos, että tiesit minun tarvitsevan halausta. Olet enkeli.” Sitten juttelimme muutaman hetken.
Tämä kokemus vahvisti mieleeni ja sieluuni syyn, jonka vuoksi minun piti olla siellä. Olisiko joku muu halannut tätä rouvaa sinä iltana, ellen olisi mennyt? Sitä en saa koskaan tietää, mutta sen tiedän, että sain innoitusta halata häntä, ja koska tein niin, meitä kumpaakin siunattiin runsaasti.