Pitäkää jatkuvasti kiinni

Vanhin Kevin S. Hamilton

seitsemänkymmenen koorumista

[Pitäkäämme] jatkuvasti kiinni rautakaiteesta, joka johtaa taivaallisen Isämme luo.

Isäni muisti sen päivän, jopa sen hetken, jolloin heidän perheensä – isä, äiti ja neljä lasta – jättivät kirkon, eikä moni heistä enää tässä elämässä palannut takaisin kirkkoon. Isäni oli 13-vuotias diakoni, ja siihen aikaan perheet kävivät pyhäkoulussa aamulla ja sitten sakramenttikokouksessa iltapäivällä. Eräänä kauniina kevätpäivänä, kun he olivat palanneet kotiin sunnuntaiaamun jumalanpalveluksesta ja syöneet keskipäivän perheaterian yhdessä, isäni äiti kääntyi isäni isän puoleen ja kysyi yksinkertaisesti: ”Kultaseni, pitäisikö meidän tänä iltapäivänä mielestäsi mennä sakramenttikokoukseen vai pitäisiköhän meidän viedä perhe ajelulle maaseudulle?”

Isäni mieleen ei ollut koskaan juolahtanut se ajatus, että sakramenttikokoukselle oli olemassa vaihtoehto, mutta hän ja hänen kolme teini-ikäistä sisarustaan havahtuivat kaikki kuuntelemaan tarkoin. Sen sunnuntai-iltapäivän ajelu maaseudulla oli luultavasti mukava perheen toiminta, mutta tuo pieni valinta muodosti alun uudenlaiselle suunnalle, joka johti isäni perheen lopulta erilaiselle tielle pois kirkosta ja sen suojasta, turvasta ja siunauksista.

Opetuksena niille meidän aikanamme, jotka saattaisivat tuntea houkutusta valita erilaisen tien, Mormonin kirjan profeetta Lehi kertoi perheelleen näystä, jossa hän näki ”lukemattomat joukot ihmisiä, joista monet ponnistelivat eteenpäin päästäkseen polulle, joka johti puulle, jonka luona [hän seisoi].

Ja – – he tulivat ja alkoivat kulkea polkua, joka johti puulle.

Ja – – nousi pimeyden sumu, – – tavattoman suuri pimeyden sumu, niin että ne, jotka olivat alkaneet kulkea polkua, eksyivät tieltä, niin että he kulkivat pois ja joutuivat hukkaan.”¹

Sitten Lehi näki toisen ryhmän, joka ponnisteli eteenpäin, ”ja he tulivat ja tarttuivat kiinni rautakaiteen päästä; ja he ponnistelivat eteenpäin pimeyden sumun läpi pitäen kiinni rautakaiteesta, kunnes he tulivat esiin ja nauttivat puun hedelmää”. Valitettavasti ”nautittuaan puun hedelmää he loivat katseensa ympärilleen ikään kuin olisivat olleet häpeissään”, koska suuressa ja avarassa rakennuksessa olevat ihmiset ”pilkkasivat ja osoittelivat sormellaan niitä, jotka olivat tulleet puulle ja olivat nauttimassa hedelmää”. Sitten nämä ihmiset ”lankesivat kielletyille poluille ja joutuivat hukkaan”.² He eivät kyenneet tai eivät kenties halunneet kestää loppuun asti.

Oli kuitenkin vielä kolmas ryhmä, joka paitsi onnistui pääsemään elämän puun luo myös pysyi siellä lankeamatta pois. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan heistä, että he ponnistelivat ”eteenpäin pitäen jatkuvasti kiinni rautakaiteesta, kunnes [he] tulivat perille ja lankesivat maahan ja nauttivat puun hedelmää”³. Rautakaide edusti tälle ryhmälle ainoaa turvaa ja varmuutta, jonka he pystyivät löytämään, ja he pitivät jatkuvasti kiinni siitä. He kieltäytyivät päästämästä irti jopa niin yksinkertaisen asian vuoksi kuin sunnuntain iltapäiväajelu maaseudulla.

Tästä ihmisryhmästä vanhin David A. Bednar on opettanut: ”Tärkeimmät sanat tässä jakeessa ovat ’pitäen jatkuvasti kiinni’ rautakaiteesta. – – Ehkäpä tämä kolmas ihmisryhmä luki ja tutki ja etsi Kristuksen sanoja jatkuvasti. – – Tämä on se ryhmä, johon teidän ja minun pitäisi pyrkiä kuulumaan.”⁴

Ne meistä, jotka ovat Jumalan kirkon jäseniä tänä aikana, ovat luvanneet seurata Jeesusta Kristusta ja noudattaa Jumalan käskyjä. Kasteessa me lupasimme olla Vapahtajan todistajia⁵, auttaa heikkoja ja tarvitsevia⁶, pitää Jumalan käskyt ja tehdä tarvittaessa parannuksen, sillä apostoli Paavali on opettanut: ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta.”⁷

Joka viikko meillä on tilaisuus osallistua sakramenttikokoukseen, jossa voimme uudistaa nämä lupaukset nauttimalla sakramenttitoimituksen leipää ja vettä. Tämä yksinkertainen teko sallii meidän jälleen kerran sitoutua seuraamaan Jeesusta Kristusta ja tekemään parannuksen niissä asioissa, joissa emme ole onnistuneet. Jumalan lupaus vuorostaan meille on Hänen Henkensä suoma johdatus ja varjelus.

Saarnatkaa minun evankeliumiani -oppaan mukaan lähetyssaarnaajamme opettavat, että voimme saada ilmoitusta ja todistuksen, kun osallistumme sunnuntaisin kirkon kokouksiimme: ”Kun käymme kirkon kokouksissa ja palvelemme yhdessä Jumalaa, me vahvistamme toisiamme. Saamme uutta voimaa ollessamme yhdessä ystävien ja perheen kanssa. Uskomme vahvistuu, kun tutkimme pyhiä kirjoituksia ja opimme lisää palautetusta evankeliumista.”⁸

Joku saattaa kysyä, miksi meillä on kolme eri kokousta sunnuntaisin ja miksi niitä jokaista tarvitaan. Tarkastelkaamme lyhyesti näitä kolmea kokousta:

Sakramenttikokous tarjoaa tilaisuuden osallistua sakramenttitoimitukseen. Me uudistamme liittomme, saamme lisääntyvässä määrin Henkeä ja lisäksi siunauksen saada opetusta ja ylennystä Pyhältä Hengeltä.
Pyhäkoulussa saamme ”opettaa [toisillemme] valtakunnan oppia”⁹, jotta kaikki ”rakentuvat ja riemuitsevat yhdessä”¹⁰. Saamme suurta voimaa ja henkilökohtaista rauhaa, kun ymmärrämme palautetun evankeliumin oppeja.
Pappeuskokoukset ovat miehille ja nuorille miehille aikaa oppia velvollisuutensa¹¹ ja ”saada täydellisempää opetusta”¹², ja Apuyhdistyksen kokoukset tarjoavat kirkon naisille tilaisuuden lisätä uskoa, vahvistaa perheitä ja koteja sekä auttaa apua tarvitsevia¹³.

Samoin nuorilla naisillamme ja lapsillamme on omat kokouksensa ja luokkansa, joissa heille opetetaan evankeliumia heidän valmistautuessaan tärkeisiin tehtäviin, jotka heitä odottavat. Jokaisessa näistä ainutlaatuisista mutta toisiinsa liittyvistä kokouksista me opimme oppia, tunnemme Hengen ja palvelemme toisiamme. Vaikka etäisyydet, matkakustannukset tai terveys saattavat aiheuttaa poikkeuksia, meidän tulee pyrkiä osallistumaan kaikkiin sunnuntaikokouksiimme. Lupaan, että jumalanpalvelus sunnuntaikokoustemme kolmituntisessa aikataulussa tuo suuren ilon ja rauhan siunauksia.

Meidän perheemme on sitoutunut osallistumaan kaikkiin sunnuntaikokouksiimme. Olemme huomanneet, että se vahvistaa uskoamme ja syventää ymmärrystämme evankeliumista. Olemme oppineet, että päätöksemme osallistua kirkon kokouksiimme tuntuu meistä hyvältä etenkin kun palaamme kotiimme ja jatkamme edelleen lepopäivän pyhittämistä. Osallistumme kaikkiin sunnuntaikokouksiimme jopa silloin kun olemme lomalla tai matkoilla. Yksi tyttäristämme kirjoitti äskettäin kertoakseen, että hän oli ollut kirkossa eräässä kaupungissa, jossa hän oli käymässä, ja lisäsi sitten: ”Kyllä, isä, minä osallistuin kaikkiin kolmeen sunnuntaikokoukseen.” Me tiedämme, että tämä vanhurskas päätös on hänelle siunaukseksi.

Meidän kunkin on tehtävä monia valintoja siinä, kuinka pyhitämme lepopäivän. Aina on jotakin ”hyvää” toimintaa, joka voidaan ja joka tulee uhrata sen paremman valinnan vuoksi, että menemme kirkon kokouksiin. Se on itse asiassa yksi niistä keinoista, joilla vastustaja pettää meidän sielumme ja eksyttää meidät varovasti pois¹⁴. Hän käyttää ”hyviä” toimintoja ”parempien” ja jopa ”parhaiden” toimintojen korvikkeena.¹⁵

Se, että pidämme jatkuvasti kiinni rautakaiteesta, tarkoittaa, että me osallistumme sunnuntaikokouksiimme aina kun se on mahdollista: sakramenttikokoukseen, pyhäkouluun ja pappeuskokoukseen tai Apuyhdistyksen kokoukseen. Lapsemme ja nuoremme osallistuvat omiin kokouksiinsa Alkeisyhdistyksessä, Nuorissa Miehissä ja Nuorissa Naisissa. Meidän ei pitäisi koskaan poimia tai valita, mihin kokouksiin osallistumme. Me pidämme yksinkertaisesti kiinni Jumalan sanasta palvelemalla Häntä ja osallistumalla lepopäivän kokouksiimme.

Pitäminen jatkuvasti kiinni rautakaiteesta tarkoittaa, että me pyrimme pitämään kaikki Jumalan käskyt, rukoilemaan päivittäin yksin ja perheen kanssa ja tutkimaan pyhiä kirjoituksia päivittäin.

Pitäminen jatkuvasti kiinni on osa Kristuksen oppia, kuten opetetaan Mormonin kirjassa. Me osoitamme uskoa Jeesukseen Kristukseen, teemme parannuksen synneistämme, muutamme sydämemme, ja sitten seuraamme Häntä kasteen vesiin ja saamme Pyhän Hengen vahvistavan lahjan, joka palvelee oppaana ja lohduttajana. Ja sitten, kuten Nefi opetti, me ponnistelemme eteenpäin kestiten itseämme Kristuksen sanalla aivan elämämme loppuun asti.¹⁶

Veljeni ja sisareni, me olemme liittokansaa. Me teemme liittoja ja pidämme ne auliisti, ja luvattu siunaus on, että me saamme kaiken, mitä Isällä on¹⁷. Kun pidämme jatkuvasti kiinni rautakaiteesta pitämällä liittomme, me vahvistumme vastustamaan maailman kiusauksia ja vaaroja. Me kykenemme suunnistamaan halki tämän kuolevaisen elämän kaikkine sen haasteineen, kunnes me tosiaan saavutamme puun, jonka hedelmä on ”kaikkia muita hedelmiä kallisarvoisempaa ja haluttavampaa”¹⁸.

Isälläni oli onni mennä naimisiin hyvän naisen kanssa, joka kannusti häntä palaamaan nuoruutensa kirkkoon ja aloittamaan jälleen edistymisen polulla. Heidän uskollinen elämänsä on siunannut kaikkia heidän lapsiaan, lastenlapsia seuraavassa sukupolvessa ja nyt lastenlasten lapsia.

Aivan kuten yksinkertaisella valinnalla osallistua tai olla osallistumatta yhteen heidän lepopäivän jumalanpalveluskokouksistaan oli merkittävä vaikutus isovanhempieni perheen elämään, meidän päivittäiset päätöksemme vaikuttavat elämäämme merkittävin tavoin. Näennäisen pienellä valinnalla kuten sillä, mennäkö sakramenttikokoukseen vai ei, voi olla kauaskantoisia, jopa iankaikkisia seurauksia.

Päättäkäämme olla ahkeria ja saada ne suuret siunaukset ja se suoja, jotka koituvat yhteen kokoontumisesta ja liittojen pitämisestä. Rukoukseni on, että pitäisimme jatkuvasti kiinni rautakaiteesta, joka johtaa taivaallisen Isämme luo. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.