Lähemmäksi Jumalaa

Vanhin Terence M. Vinson

seitsemänkymmenen koorumista

Meidän Vapahtajamme haluaa meidän todella rakastavan Häntä niin paljon, että haluamme mukauttaa oman tahtomme Hänen tahtoonsa.

Kuusivuotiaan tyttärenpoikamme Olin, joka kutsuu minua hellästi papiksi, piti hakea jotakin autosta. Hänen isänsä oli sisällä talossa, ja kun Oli lähestyi autoa, isä avasi Olin tietämättä auton etälukituksen ja lukitsi sen taas, kun poika oli valmis. Sitten Oli juoksi sisään leveästi hymyillen!

Koko perhe kysyi häneltä: ”Miten sait auton lukitun oven auki ja uudelleen lukkoon?” Hän vain hymyili.

Tyttäremme, hänen äitinsä, sanoi: ”Ehkä toimit kuten papi – ehkä sinulla on taikavoimia kuten hänellä!”

Kun sama tapahtui uudelleen hetken kuluttua, hän vastasi myöhempiin kysymyksiin uusista kyvyistään: ”Se on ihmeellistä! Se johtuu varmaan siitä, että papi rakastaa minua ja on yksi parhaista ystävistäni ja huolehtii minusta!”

Minua on siunattu tiedolla todella ihmeellisistä asioista, jotka ovat tapahtuneet uskollisten pyhien elämässä Afrikassa, Papua-Uudessa-Guineassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Tyynenmeren saarilla. Olen samaa mieltä kuin Oli. Luulen sen johtuvan siitä, että nuo uskolliset ihmiset tuntevat taivaan Isää ja Vapahtajaa kohtaan samaa kuin Oli tuntee minua kohtaan. He rakastavat Jumalaa läheisenä ystävänään, ja Hän huolehtii heistä.

Tämän kirkon jäsenillä on oikeus saada hengellinen todistus, jonka monet saavatkin, ja tehdä pyhiä liittoja seurata Herraa. Siitä huolimatta jotkut lähestyvät Häntä ja toiset eivät. Kumpaan ryhmään sinä kuulut?

Jumalan tulee olla maailmankaikkeutemme keskus – huomiomme kirjaimellinen keskipiste. Onko Hän? Onko Hän joskus kaukana sydämemme ajatuksista ja aikeista? (Ks. Moosia 5:13.) Huomatkaa, että eivät ainoastaan sydämemme ajatukset vaan myös ”aikeet” ovat tärkeitä. Kuinka käyttäytymisemme ja toimintamme kuvastavat aikeidemme nuhteettomuutta?

Ollessaan 16-vuotias poikamme Ben puhui vaarnakonferenssissa ja kysyi: ”Miltä teistä tuntuisi, jos joku lupaisi teille jotakin joka viikko eikä koskaan pitäisi lupausta?” Hän jatkoi: ”Otammeko vakavasti lupauksen, jonka teemme nauttiessamme sakramentin ja luvatessamme pitää Hänen käskynsä ja muistaa Hänet aina?”

Herra antaa meille tapoja muistaa Hänet ja Hänen tukea antavat voimansa. Yksi niistä tavoista on meidän kaikkien yhteinen osa – vastoinkäymiset (ks. Alma 32:6). Kun muistelen kohtaamiani koettelemuksia, on selvää, että ne ovat saaneet minussa aikaan kasvua, ymmärtämystä ja myötätuntoa. Ne ovat vetäneet minua lähemmäksi taivaallista Isääni ja Hänen Poikaansa sydämeeni painuneiden jalostavien kokemusten myötä.

Herran johdatus ja neuvot ovat välttämättömiä. Hän auttoi uskollista Jeredin veljeä ratkaisemalla toisen tämän kahdesta haasteesta, kun Hän kertoi, kuinka tämän uskollisesti rakentamiin laivoihin saataisiin raitista ilmaa (ks. Et. 2:20). Mutta selvästikin Herra paitsi jätti haasteen valon hankkimisesta tilapäisesti ratkaisematta myös teki sitten selväksi, että Hän, Herra, sallisi kuritukset ja koettelemukset, joiden takia haasteen ratkaiseminen oli välttämätöntä. Hän olisi se, joka lähettäisi tuulet, sateet ja vedenpaljoudet (ks. Et. 2:23–24).

Miksi Hän tekee niin? Ja miksi Hän varoittaa ketään meistä kehottamalla siirtymään pois vaaran lähteeltä, kun Hän voisi yksinkertaisesti pysäyttää vaarallisen tapahtuman? Presidentti Wilford Woodruff kertoi saaneensa hengellisen kehotuksen siirtää vaunuja, joissa hän, hänen vaimonsa ja lapsensa nukkuivat, ja sai todeta, että pian sen jälkeen pyörretuuli kiskoi juuriltaan ison puun ja pudotti sen juuri siihen, missä vaunut olivat olleet (ks. Kirkon presidenttien opetuksia: Wilford Woodruff, 2004, s. 48).

Näissä molemmissa tapauksissa säätä olisi voitu muuttaa vaaran poistamiseksi. Mutta kysymys on tästä: sen sijaan että Herra ratkaisisi ongelman itse, Hän haluaa meidän saavan uskoa, joka auttaa meitä turvautumaan Häneen ongelmiemme ratkaisemisessa ja luottamaan Häneen. Silloin voimme tuntea Hänen rakkautensa jatkuvammin, voimakkaammin, selvemmin ja henkilökohtaisemmin. Me tulemme yhdeksi Hänessä, ja meistä voi tulla Hänen kaltaisiaan. Hänen päämääränään on, että meistä tulee Hänen kaltaisiaan. Itse asiassa se on Hänen kirkkautensa ja työnsä (ks. Moos. 1:39).

Eräs nuori poika yritti tasoittaa kotitalonsa takana olevaa maata voidakseen leikkiä siellä autoillaan. Iso kivi esti hänen työtään. Poika työnsi ja kiskoi kaikin voimin, mutta vaikka hän kuinka yritti, kivi ei hievahtanutkaan.

Hänen isänsä katseli jonkin aikaa, tuli sitten pojan luokse ja sanoi: ”Sinun on käytettävä kaikkia voimiasi näin ison kiven siirtämiseksi.”

Poika vastasi: ”Minä olen käyttänyt kaikkia voimiani!”

Hänen isänsä huomautti hänelle: ”Etkä ole. Et ole vielä saanut apua minulta!”

Sitten he kumartuivat yhdessä ja siirsivät kiven vaivattomasti.

Myös ystäväni Vaiba Romen – Papua-Uuden-Guinean ensimmäisen vaarnanjohtajan – isää oli opetettu, että hän voisi kääntyä taivaallisen Isänsä puoleen hädän hetkellä. Hän ja muut kyläläiset saattoivat pysyä hengissä vain kasvattamansa viljan turvin. Eräänä päivänä hän sytytti tulen raivatakseen kulottamalla osuutensa kylän pellosta kylvökuntoon. Mutta tulen sytyttämistä oli edeltänyt pitkä kuuma jakso, ja kasvillisuus oli rutikuivaa. Niinpä hänen tulensa levisi samalla tavoin kuin presidentti Monsonin nuotion tuli, jota profeettamme itse kuvaili viime yleiskonferenssissa (ks. ”Kuuliaisuus tuo siunauksia”, Liahona, toukokuu 2013, s. 89–90). Tuli levisi ruohikkoon ja pensaikkoon, ja hänen poikansa sanoja lainaten, syntyi ”iso tulihirviö”. Hän pelkäsi muita kyläläisiä ja heidän satojensa mahdollista menetystä. Jos sadot menetettäisiin, hän joutuisi kylän oikeuteen. Kun hän ei pystynyt sammuttamaan tulta, hän muisti Herran.

Nyt lainaan hänen poikaansa, ystävääni: ”Hän polvistui mäellä pensaikkoon ja alkoi rukoilla, että taivaan Isä pysäyttäisi tulen. Äkkiä iso musta pilvi ilmestyi sen paikan ylle, missä hän rukoili, ja satoi todella rankasti – mutta vain siellä, missä tuli paloi. Kun hän katseli ympärilleen, taivas oli sees kaikkialla muualla paitsi siellä, missä liekit loimusivat. Hän ei ollut uskoa, että Herra vastaisi hänen kaltaiselleen yksinkertaiselle miehelle, ja hän polvistui uudelleen maahan ja itki kuin lapsi. Hän sanoi, että se oli mitä suloisin tunne” (ks. Alma 36:3).

Meidän Vapahtajamme haluaa meidän todella rakastavan Häntä niin paljon, että haluamme mukauttaa oman tahtomme Hänen tahtoonsa. Silloin voimme tuntea Hänen rakkautensa ja kirkkautensa. Silloin Hän voi siunata meitä niin kuin Hän haluaa. Näin tapahtui Nefille, Helamanin pojalle, joka saavutti Herran varauksettoman luottamuksen ja jota Herra voi sen tähden siunata kaikella, mitä tämä pyysi (ks. Hel. 10:4–5).

Yann Martelin kuvitteellisessa kirjassa Piin elämä sankari lausuu tunteensa Kristuksesta: ”Minä en saanut Poikaa mielestäni. Enkä saa vieläkään. Ajattelin häntä kolme kokonaista päivää. Mitä enemmän hän minua vaivasi, sitä vähemmän pystyin karkottamaan hänet ajatuksistani. Ja mitä enemmän hänestä kuulin, sitä vähemmän pystyin luopumaan hänestä.” (2001, suom. Helene Bützow, 2003, s. 84.)

Juuri näin minä tunnen Vapahtajaa kohtaan. Hän on aina lähellä, varsinkin pyhissä paikoissa ja hädän hetkinä, ja joskus, kun sitä kaikkein vähiten odotan, melkein tunnen Hänen taputtavan minua olkapäälle, jotta tietäisin, että Hän rakastaa minua. Voin maksaa tämän rakkauden takaisin omalla epätäydellisellä tavallani antamalla Hänelle sydämeni (ks. OL 64:22, 34).

Vain muutama kuukausi sitten tapasin vanhin Jeffrey R. Hollandin, kun hän sijoitti lähetyssaarnaajia näiden lähetyskentille. Lähtiessämme hän odotti minua, ja kävellessämme hän kietoi käsivartensa harteilleni. Mainitsin hänelle, että hän oli tehnyt kerran samoin Australiassa. Hän sanoi: ”Teen niin, koska minä rakastan sinua!” Ja tiesin, että se oli totta.

Uskon, että jos meillä olisi etuoikeus kulkea fyysisesti Vapahtajan kanssa, me tuntisimme Hänen kietovan käsivartensa harteillemme juuri noin. Kuten opetuslapsilla matkalla Emmaukseen, sydämemme hehkuisi innosta (ks. Luuk. 24:32). Hänen sanomansa on tämä: ”Tulkaa, niin näette” (Joh. 1:39). Se on henkilökohtainen, vetoava ja hyväksyvä kutsu kulkea Hänen käsivartensa harteillamme.

Olkaamme yhtä luottavaisia kuin Enos lyhyen mutta syvällisen kirjansa viimeisessä jakeessa: ”Minä riemuitsen siitä päivästä, jolloin kuolevainen ruumiini pukeutuu kuolemattomuuteen ja seisoo hänen edessään; silloin minä näen iloiten hänen kasvonsa, ja hän sanoo minulle: Tule minun luokseni, sinä siunattu, sinulle on sija valmistettuna minun Isäni huoneissa.” (En. 27.)

Monien kokemusten ja saamieni Hengen todistusten tähden todistan teille ehdottoman varmana, että Jumala elää. Tunnen Hänen rakkautensa. Se on mitä suloisin tunne. Tehkäämme kaikki tarpeellinen mukauttaaksemme oma tahtomme Hänen tahtoonsa ja todella rakastaaksemme Häntä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.