Emme koskaan kulje yksin

Presidentti Thomas S. Monson

Kun jonakin päivänä katselette sivusta vaikeita aikojanne, te tajuatte, että Hän on aina ollut vierellänne.

Rakkaat sisareni, henki, jota tunnemme tänä iltana, kuvastaa vahvuuttanne, omistautumistanne ja hyvyyttänne. Lainatakseni Mestaria: ”Te olette maan suola. – – Te olette maailman valo.”¹

Kun olen pohtinut tilaisuuttani puhua teille, mieleeni on muistunut rakkaus, jota rakas vaimoni Frances tunsi Apuyhdistystä kohtaan. Elinaikanaan hän palveli monissa tehtävissä Apuyhdistyksessä. Kun hän ja minä olimme kumpikin vasta 31-vuotiaita, minut kutsuttiin Kanadan lähetyskentän johtajaksi. Tuon kolmivuotisen tehtävän ajan Frances toimi kaikkien Apuyhdistysten johtavana virkailijana sillä laajalla alueella, joka käsitti Ontarion ja Quebecin provinssit. Muutamat lähimmistä ystävyyssuhteistaan hän sai tuon tehtävän myötä samoin kuin niiden monien tehtävien myötä, joita hän myöhemmin hoiti oman seurakuntamme Apuyhdistyksessä. Hän oli taivaallisen Isämme uskollinen tytär, rakas kumppanini ja rakkain ystäväni. Kaipaan häntä enemmän kuin sanat kykenevät ilmaisemaan.

Minäkin rakastan Apuyhdistystä. Todistan teille, että se perustettiin innoituksen kautta ja se on elintärkeä osa Herran kirkkoa täällä maan päällä. Olisi mahdotonta arvioida kaikkea sitä hyvää, jota tämä järjestö on saanut aikaan, ja kaikkia niitä ihmisiä, joiden elämää on sen ansiosta siunattu.

Apuyhdistys koostuu monista erilaisista naisista. Joukossanne on niitä, jotka eivät ole naimisissa – jotka kenties opiskelevat, ovat kenties työssä – ja silti luovat täyttä ja rikasta elämää. Jotkut teistä ovat kasvavien lasten kiireisiä äitejä. Sitten joukossanne on niitä, jotka ovat menettäneet aviomiehensä avioeron tai kuoleman vuoksi ja kamppailevat kasvattaakseen lapsensa ilman aviomiehen ja isän apua. Jotkut teistä ovat kasvattaneet lapsensa mutta ovat huomanneet, että he tarvitsevat jatkuvasti apuanne. Monilla teistä on ikääntyvät vanhemmat, jotka vaativat rakastavaa huolenpitoa, jota vain te voitte antaa.

Olemmepa elämässämme missä vaiheessa tahansa, on hetkiä, jolloin meillä kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Vaikka ne ovat jokaisen kohdalla erilaisia, ne ovat kaikille yhteisiä.

Monet kohtaamistamme haasteista ovat olemassa, koska me elämme tässä kuolevaisessa maailmassa, jossa on kaikenlaisia ihmisiä. Toisinaan kysymme epätoivoisina: ”Kuinka voin pitää katseeni lujasti selestiseen suunnattuna, kun luotsaan kulkuani tässä telestisessä maailmassa?”

Tulee hetkiä, jolloin kuljette okaiden peittämää ja ongelmien merkitsemää polkua. Saattaa olla hetkiä, jolloin tunnette olevanne erossa – jopa eristyksissä – jokaisen hyvän lahjan Antajasta. Teitä huolestuttaa, että kuljette yksin. Pelko astuu uskon tilalle.

Kun huomaatte olevanne tällaisessa tilanteessa, pyydän teitä muistamaan rukouksen. Rakastan presidentti Ezra Taft Bensonin sanoja rukouksesta. Hän sanoi:

”Läpi koko elämäni neuvo luottaa rukoukseen on ollut miltei kaikkia muita saamiani neuvoja ja kehotuksia arvokkaampi. Rukouksesta on tullut olemukseni olennainen osa, ankkuri, pysyvä voiman lähde ja jumalallisia asioita koskevan tietoni perusta. – –

Vaikka vastoinkäymisiä tulisi, rukouksessa me voimme saada varmuutta, sillä Jumala puhuu rauhaa sielullemme. Tällainen rauha, tällainen seesteisyys on elämän suurin siunaus.”²

Apostoli Paavali on kehottanut:

”Saattakaa aina se, mitä tarvitsette, – – Jumalan tietoon.

Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.”³

Mikä loistava lupaus! Juuri rauhaa me tavoittelemme, sitä me kaipaamme.

Meitä ei ole pantu tämän maan päälle kulkemaan yksin. Mikä hämmästyttävä voiman, vahvuuden ja lohdun lähde onkaan meidän jokaisen ulottuvilla. Hän, joka tuntee meidät paremmin kuin me tunnemme itsemme, Hän, joka näkee suuremman kuvan ja joka tietää lopun alusta asti, on vakuuttanut meille, että Hän on valmis antamaan meille apua, jos me vain pyydämme. Meillä on tämä lupaus: ”Rukoilkaa alati ja uskokaa, niin kaikki yhdessä koituu teidän parhaaksenne.”⁴

Kun rukouksemme nousevat kohti taivasta, älkäämme unohtako Vapahtajan meille opettamia sanoja. Kohdatessaan Getsemanen ja ristin kiduttavan tuskan Hän rukoili Isää: ”Älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.”⁵ Niin vaikeaa kuin toisinaan ehkä onkin, meidänkin kannattaa luottaa siihen, että taivaallinen Isä tietää parhaiten kuinka ja milloin ja millä tavoin antaa apua, jota pyydämme.

Minulle ovat rakkaita runoilijan sanat:

En tiedä, kuinka,
vaan tiedän sen,
Hän luvannut on sanassaan,
että rukouksia kuunnellaan
ja vastataan pian tai myöhemmin.
Siksi odotan mielin levollisin.
En tiedä, jos siunaus pyytämäin
tulee niin kuin itse sen parhaaksi näin.
Jätän rukoukseni haltuun sen,
joka tietää kaiken parhaiten.
Jos lahjaa pyytämääni en saa,
Hän suo mulle jotakin parempaa.6

Tietenkään rukous ei ole vain vaikeita hetkiä varten. Meitä käsketään toistuvasti pyhissä kirjoituksissa rukoilemaan alati⁷ ja rukoilemaan sydämessämme⁸. Suositun ja tutun kirkon laulun sanoissa esitetään kysymys, joka meidän kunkin olisi hyvä esittää itsellemme päivittäin: ”Rukoiletko sä?”⁹

Rukouksen kumppanina auttamassa meitä selviytymään usein vaikeassa maailmassamme on pyhien kirjoitusten tutkiminen. Totuuden ja innoituksen sanat neljässä pyhässä kirjassamme ovat minulle omaisuutta, jota pidän suuressa arvossa. En koskaan väsy lukemaan pyhiä kirjoituksia. Koen hengellistä ylentymistä aina kun tutkin niitä. Nuo totuuden ja rakkauden pyhät sanat antavat johdatusta elämääni ja osoittavat tien iankaikkiseen täyteyteen.

Kun luemme ja pohdimme pyhiä kirjoituksia, koemme Hengen kuiskaavan suloisesti sieluumme. Voimme saada vastauksia kysymyksiimme. Saamme tietää siunauksista, jotka koituvat Jumalan käskyjen pitämisestä. Saamme varman todistuksen taivaallisesta Isästämme ja Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta sekä Heidän rakkaudestaan meitä kohtaan. Kun pyhien kirjoitusten tutkiminen yhdistyy rukouksiimme, voimme tietää varmasti, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on totta.

Presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut: ”Herra siunatkoon meitä kaikkia niin että kestitsisimme itseämme Hänen pyhillä sanoillaan ja saisimme niistä sitä voimaa, rauhaa ja tietoa, joka ’ylittää kaiken ymmärryksen’ (Fil. 4:7).”¹⁰

Kun me muistamme rukouksen ja varaamme aikaa kääntyä pyhien kirjoitusten puoleen, elämästämme tulee äärettömästi siunatumpaa ja kuormamme tehdään keveämmiksi.

Saanen kertoa teille siitä, kuinka taivaallinen Isämme vastasi erään naisen rukouksiin ja pyyntöihin ja antoi hänelle rauhan ja varmuuden, joita hän niin kipeästi kaipasi.

Tiffanyn ongelmat alkoivat viime vuonna, kun hänellä oli kotonaan vieraita kiitospäivänä ja sitten jälleen jouluna. Hänen aviomiehensä oli opiskellut lääkäriksi ja oli nyt toista vuottaan erikoistumassa. Koska aviomies joutui tekemään pitkiä työpäiviä, hän ei kyennyt auttamaan vaimoaan niin paljon kuin he kumpikin olisivat halunneet. Niinpä suurin osa noiden juhlapäivien valmisteluista sekä neljän pienen lapsen hoitaminen jäivät Tiffanyn harteille. Hän tunsi voimiensa loppuvan, ja sitten hän sai tietää, että yhdellä hänen rakkaistaan oli todettu syöpä. Stressi ja huoli alkoivat vaatia raskasta veroaan, ja hän vajosi lannistavaan masennukseen. Hän haki lääkärin apua, mutta mikään ei muuttunut. Hänen ruokahalunsa katosi, ja hän alkoi laihtua, mihin hänellä ei olisi ollut varaa, koska hän oli pienikokoinen. Hän etsi rauhaa pyhistä kirjoituksista ja rukoili vapahdusta synkkyydestä, joka oli valtaamassa hänet. Kun ei rauhaa eikä apua näyttänyt tulevan, hänestä alkoi tuntua, että Jumala oli hylännyt hänet. Hänen perheensä ja ystävänsä rukoilivat hänen puolestaan ja yrittivät auttaa kaikin tavoin. He toivat hänen lempiruokiaan yrittäen pitää hänet fyysisesti terveenä, mutta hän pystyi nielemään vain muutaman suupalan eikä sitten kyennyt syömään enempää.

Eräänä erityisen koettelevana päivänä yksi ystävä yritti turhaan houkutella häntä ruoilla, joista hän oli aina pitänyt. Kun mikään ei tepsinyt, ystävä sanoi: ”Täytyy olla jotakin, mikä kuulostaa sinusta hyvältä.”

Tiffany mietti hetken ja sanoi: ”Ainoa, mikä tulee mieleen ja mikä kuulostaa hyvältä, on kotitekoinen leipä.”

Mutta sitä ei ollut käsillä.

Seuraavana iltapäivänä Tiffanyn ovikello soi. Hänen aviomiehensä sattui olemaan kotona ja avasi oven. Kun hän tuli takaisin, hänellä oli käsissään kotitekoinen leipä. Tiffany ällistyi miehensä kertoessa, että leivän oli tuonut Sherrie-niminen nainen, jota he tuskin tunsivat. Sherrie oli Tiffanyn Denverissä Coloradossa asuvan sisaren Nicolen ystävä. Sherrie oli esitelty Tiffanylle ja hänen miehelleen pikaisesti muutamia kuukausia aiemmin, kun Nicole ja hänen perheensä olivat olleet kiitospäivänä Tiffanyn luona. Sherrie, joka Tiffanyn tavoin asui Omahassa, oli tullut Tiffanyn luo tavatakseen Nicolen.

Nyt kuukausia myöhemmin, herkullinen leipä käsissään, Tiffany soitti sisarelleen Nicolelle kiittääkseen tätä siitä, että tämä oli lähettänyt Sherrien laupeuden asialle. Sen sijaan hän sai kuulla, ettei Nicole ollut käynnin takana eikä tiennyt siitä mitään.

Loput kertomuksesta selvisi, kun Nicole otti yhteyttä ystäväänsä Sherrieen saadakseen tietää, mikä oli saanut tämän tuomaan sen leivän. Se, mitä hän kuuli, oli innoituksena hänelle, Tiffanylle, Sherrielle – ja se on innoituksena minulle.

Sinä aamuna kun Sherrie oli tuonut leivän, hän oli saanut tunteen, että hänen pitää leipoa kaksi leipää sen yhden sijaan, jonka hän oli aikonut leipoa. Hän sanoi tunteneensa kehotuksen ottaa toisen leivän mukaansa autoon sinä päivänä, vaikkei hän tiennyt syytä. Kun hän oli ollut lounaalla ystävänsä luona, hänen vuoden ikäinen tyttärensä alkoi itkeä ja hänen oli vietävä tyttö kotiin päiväunille. Sherrie epäröi, kun hän sai varman tunteen, että hänen piti viedä se ylimääräinen leipä Nicolen siskolle Tiffanylle, joka asui puolen tunnin ajomatkan päässä toisella puolen kaupunkia ja jota hän tuskin tunsi. Hän yritti järkeilemällä karkottaa ajatuksen, koska hän halusi viedä hyvin väsyneen tyttärensä kotiin ja hänestä tuntui nololta viedä leipä ihmisille, jotka olivat lähestulkoon vieraita. Vaikutelma Tiffanyn kotiin menemisestä oli kuitenkin voimakas, joten hän noudatti kehotusta.

Kun Sherrie saapui, Tiffanyn aviomies avasi oven. Sherrie muistutti hänelle olevansa Nicolen ystävä, jonka hän oli tavannut lyhyesti kiitospäivänä, ojensi hänelle leivän ja lähti.

Ja niin kävi, että Herra lähetti lähes tuntemattoman ihmisen kaupungin toiselta laidalta tuomaan paitsi kaivatun kotitekoisen leivän myös selkeän rakkauden viestin Tiffanylle. Sitä, mitä hänelle tapahtui, ei voi selittää millään muulla tavoin. Tiffanylla oli pakottava tarve tuntea, ettei hän ollut yksin – että Jumala oli tietoinen hänestä eikä ollut hylännyt häntä. Sen leivän – juuri sen, mitä hän kaipasi – oli tuonut hänelle joku, jota hän tuskin tunsi, joku, jolla ei ollut tietoa hänen tarpeestaan, mutta joka kuunteli Hengen kehotusta ja noudatti tuota kehotusta. Se oli Tiffanylle selkeä merkki siitä, että hänen taivaallinen Isänsä oli tietoinen hänen tarpeistaan ja rakasti häntä riittävästi lähettääkseen apua. Taivaallinen Isä oli vastannut hänen avunpyyntöihinsä.

Rakkaat sisareni, taivaallinen Isänne rakastaa teitä – teitä jokaista. Tuo rakkaus ei koskaan muutu. Siihen ei vaikuta ulkonäkönne, omaisuutenne tai rahamäärä, joka teillä on pankkitilillänne. Sitä eivät muuta lahjanne ja kykynne. Se on olemassa aina. Se on olemassa teille, kun olette surullisia tai onnellisia, lannistuneita tai toiveikkaita. Jumalan rakkaus on teitä varten, tunsittepa te ansaitsevanne rakkautta tai ette. Se on olemassa aina.

Kun me etsimme taivaallista Isäämme rukoilemalla palavasti ja vilpittömästi sekä tutkimalla pyhiä kirjoituksia hartaasti ja omistautuneesti, todistuksemme vahvistuu ja juurtuu syvälle. Tulemme tietämään, että Jumala rakastaa meitä. Tulemme ymmärtämään, että me emme koskaan kulje yksin. Lupaan teille, että kun jonakin päivänä katselette sivusta vaikeita aikojanne, te tajuatte, että Hän on aina ollut vierellänne. Tiedän sen pitävän paikkansa koettuani iankaikkisen kumppanini Frances Beverly Johnson Monsonin poislähdön.

Jätän teille siunaukseni. Jätän teille kiitollisuuteni kaikesta hyvästä, jota teette, ja elämästä, jota elätte. Rukoukseni on, että teitä siunattaisiin jokaisella hyvällä lahjalla. Vapahtajamme ja Lunastajamme, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.