Löysin sen!
Etsimmepä tietoja sukumme jäsenistä hautausmaalta, Internet-sivuilta tai vanhojen haalistuneiden paperien joukosta, Herra auttaa meitä.
Grace Dywill Modiba on tuntenut vetoa sukututkimustyöhön siitä lähtien, kun hänet, hänen äitinsä ja sisarensa kastettiin vuonna 1984.
”Keräsin minkä voin tädeiltäni, enoiltani, sediltäni ja muilta sukulaisilta”, sanoo Grace, Etelä-Afrikan Pretorian vaarnan Atteridgevillen seurakunnan jäsen. ”En kuitenkaan koskaan onnistunut löytämään tietoja isovanhempieni isovanhemmista. Rukouksiini alkoi tulla vastauksia eräänä maanantaiaamuna vuonna 2001, kun äitini soitti ja kertoi, että serkkuni oli kuollut.
Aloimme järjestää matkaa hautajaisiin, jotka pidettiin vanhempieni synnyinseudulla. Koska se sijaitsee 120 mailia (200 km) Atteridgevillestä pohjoiseen, lähellä Botswanan rajaa, olimme käyneet siellä harvoin.
Lähdimme matkaan äitini ja kahden sisareni kanssa perjantaina, hautajaisten aattona. Kun saavuimme tätini kotiin myöhään sinä iltana, talo oli täynnä sukulaisia ja ystäviä. Kun hautajaisjärjestelyt saatiin valmiiksi, meitä väsytti, mutta meille ei ollut paikkaa, missä nukkuisimme. Yksi serkuistani kutsui meidät ystävällisesti omaan kotiinsa, ellemme panisi pahaksemme pitkää kävelymatkaa. Päätimme lähteä sinne. Yö oli hyvin pimeä, mutta tie oli hiljainen, turvallinen ja rauhallinen. Perille päästyämme me kaikki nukahdimme nopeasti.
Seuraavana aamuna minä heräsin ensimmäisenä vieraista ja tapasin serkkuni jo jalkeilla ja kiireissään. Hän antoi minulle pesuvettä, ja peseydyttyäni tunsin, että minun pitäisi mennä ulos.
Käveltyäni muutaman metrin päähän talosta näin yllätyksekseni pihalla kaksi hautakiveä. Menin hitaasti niiden luo ja hämmästyin ja innostuin huomatessani, että ne olivat isovanhempieni isovanhempien hautakivet. Niissä oli ne nimet ja päivämäärät, joita niin kipeästi tarvitsin! Juoksin nopeasti takaisin taloon ja kerroin innoissani serkulleni löydöstäni ja siitä, kuinka kauan olin etsinyt näitä esivanhempia.
Kun nyt ajattelen noita tapahtumia, tiedän, että kaikki tapahtuu tiettyä tarkoitusta varten. Tiedän, että Jumala elää ja että Jeesus on minun Vapahtajani, ja olen kiitollinen Heille siitä, että He johdattivat minut näiden tietojen äärelle.”
Vastaavanlaisia kokemuksia sattuu jatkuvasti niille, jotka etsivät ahkerasti sukunsa jäseniä. Kahdentoista apostolin koorumin jäsen, vanhin Melvin J. Ballard (1873–1939), todisti, ”että edesmenneittenne henki ja vaikutus opastaa niitä, jotka ovat kiinnostuneita löytämään noita asiakirjoja. Jos missään maailmassa on mitään heitä koskevaa, te löydätte sen. – – Mutta teidän täytyy ryhtyä työhön.”1
Seuraavissa tapauksissa Herra innoitti etsijöitä löytämään aikakirjoja, joissa oli tarvittavat nimet, ajat tai paikat.
Karjapaimen ratsastaa Internetissä
LeAnn Coshman, Santa Mariassa Kaliforniassa sijaitsevan sukututkimuskeskuksen johtaja, kirjoittaa: ”Kuten useimmilla sukututkijoilla, minullakin on koko joukko kertomuksia siitä, kuinka tietoja on odottamattomasti tullut esille ja kadonneita perheitä löytynyt. Mutta yksi on mielessäni ylitse muiden.
Meillä oli maatalousnäyttelyssämme oma osasto, ja tarkoituksemme julistettiin kookkaassa kyltissä: ’Sukututkimuskeskus: Perheet ovat ikuisia.’ Eräs epäsiistin näköinen karjapaimen seisoi ääneti katsellen näyttelypöydällä olevia esineitä. Menin hänen luokseen ja kysyin, voisinko auttaa häntä etsimään jotakuta esivanhemmistaan. Hänen ujoutensa ja lisäksi melkoinen puhehäiriö vaikeuttivat hiukan kommunikointia. Hän totesi, ettei tiennyt mitään yhdestäkään esivanhemmastaan ja sanoi: ’En edes tiedä, elävätkö äitini ja isäni enää.’ Tuolla lausunnollaan hän sai osakseen täyden huomioni. Hän kertoi lähteneensä teini-ikäisenä kotoaan ikävässä tilanteessa. Siitä lähtien hän oli kierrellyt rodeoissa mutta asettunut nyt jo vähän aloilleen. Hän oli naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta.
Pyysin häntä istuutumaan kanssani tietokoneen ääreen. Selitin, ettemme tavallisesti etsineet eläviä henkilöitä, mutta tarjouduin auttamaan häntä tarkistamaan USA:n sosiaaliturvalaitoksen kuolleitten luettelosta [U.S. Social Security Death Index], oliko hänen isänsä kuollut. Koska hänen isänsä nimi oli melko epätavallinen, arvelin, että hänet olisi helppo tunnistaa. Olimme kiitollisia, kun emme löytäneet häntä, sillä se merkitsi, että hän olisi luultavasti vielä elossa.
Selailtuamme hieman Internetiä onnistuin saamaan karjapaimenen isästä jonkin verran tietoja, muun muassa senhetkisen osoitteen ja puhelinnumeron. Tuijottaessaan tietokoneen näyttöä karjapaimen toisteli moneen kertaan: ’En voi uskoa tätä. Se on minun isäni.’ Yritin rohkaista häntä soittamaan isälleen, mutta hän sanoi: ’En voi tehdä sitä. Isäni ei ikinä puhuisi minulle – äiti ehkä, mutta ei isäni.’ Tulostin tiedot ja annoin ne hänelle. Ehdotin, että ellei soittaminen tuntuisi hänestä hyvältä, hän voisi kirjoittaa kirjeen. Esitin ajatuksen, että huolimatta lähtöönsä liittyvistä olosuhteista hän voisi pyytää anteeksi vanhemmiltaan ja kertoa heille kaipaavansa heitä. Yritin rohkaista häntä sanomalla, että hänen vanhempansa olisivat innokkaita kuulemaan lapsenlapsistaan.
Hänen kävellessään pois lausuin äänettömän rukouksen hänen puolestaan. En odottanut saavani kuulla koskaan, mitä sitten tapahtui. Kahden päivän kuluttua karjapaimen seisoi kuitenkin taas samassa paikassa. Kiiruhdin hänen luokseen käsi ojossa ja totesin paremminkin kuin kysyin: ’Soitit siis!’
Hän sanoi: ’Joo. Ja he ilmestyivät ovelleni tänä aamuna kello kuusi!’
Hän yritti ilmaista kiitollisuuttaan, mutta hänen oli vaikea saada sanaa suustaan. Niinpä ojensin taas kerran käteni ja sanoin hänelle, ettei hänen tarvinnut sanoa sanaakaan, että ymmärsin täysin. Hän tarttui käteeni eikä halunnut päästää irti, ja minä astuin askelen lähemmäksi ottaakseni vastaan halauksen, jonka tiesin hänen haluavan antaa.
Olen kiitollinen siitä, että olen ollut mukana auttamassa tätä miestä löytämään vanhempansa. Olen saanut tuoreen näkökulman tuttuun pyhien kirjoitusten kohtaan: ’Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen’ (Mal 3:24).”
Pölyinen paperi
Angel Daniel Gatica Argentiinan La Platan Villa Elviran vaarnan Villa Elviran seurakunnasta kertoo, kuinka Henki ohjasi häntä löytämään hänen tarvitsemansa asiakirjat:
”Kun olimme käymässä perheeni luona keskisessä Argentiinassa, vaimoni ja minä päätimme pistäytyä erään äitini tädin luona. Tiesin, että muutamat hänen nyt jo kuolleista veljistään ja sisaristaan olivat asuneet hänen kodissaan viiden edellisen vuoden aikana. Rukoilin, että Herra valmistaisi minulle tietä sukututkimuksessani.
Kun tulimme sinne, aika tuntui pysähtyneen paikoilleen. Yhtään matka-arkkua tai -laukkua ei ollut siirretty siitä, mihin hänen veljensä ja sisarensa olivat ne jättäneet. Yritin koko aamun suostutella tätiäni, että hän antaisi minun käydä ne läpi, mutta hän oli vastahakoinen. Lounaan jälkeen hän sanoi, että saisin tutkia yhden niistä. Rukoilin äänettömästi etsien innoitusta. Valitsin yhden. Sitten avasin sen hyvin huolellisesti ja aloin ottaa ulos kellastuneita papereita yksi toisensa jälkeen.
Muutaman minuutin kuluttua löysin vanhan kirjasen, jossa oli kaikki tiedot isosedästäni. Jatkoin etsimistäni ja löysin muita papereita, joissa oli tietoja tätini muista sisaruksista. Loput matkalaukusta näytti olevan täynnä vanhoja aikakauslehtiä ja lehtileikkeitä. Panin kaiken takaisin laukkuun ja suljin sen, mutta Henki kehotti minua etsimään uudelleen. Avasin matkalaukun vielä kerran. Käänsin sen varovasti ylösalaisin ja annoin papereiden pudota kasaksi.
Siinä aikakauslehti- ja lehtileikekasan päällä oli vanha mutta hyvin säilynyt asiakirja. Avasin sen varovasti ja luin: ’Guadalupe Sepúlvedalle kuuluva syntymätodistus.’ Se oli äidinpuoleisen isoisäni isä, joka oli syntynyt sata vuotta ennen minun syntymääni.
Juoksin tätini luo ja näytin sitä hänelle. Hän ei ollut nähnyt sitä koskaan aikaisemmin, ja hän otti sen ja silitteli sitä hellästi.
’Isäni on pitänyt tätä kädessään’, hän kuiskasi. Sitten hän painoi sitä sydäntään vasten ja itki. Kun hän antoi sen minulle takaisin, hän lupasi, että minä saisin sen sitten kun hän kuolisi.
Ainoa, mikä minulta enää puuttui, oli erään isosetäni syntymäaika. Mietin, jäisikö tämä suuri perhe vajavaiseksi.
Vaimoni ja minä rupesimme tekemään lähtöä kiittäen tätiäni hänen avustaan. Kun kuljimme pitkän eteisen läpi, huomasin unohtaneeni jotakin. Juoksin takasin ja avasin nopeasti oven. Syntynyt veto siirsi paikaltaan pienen vanhan korin, joka sisälsi asiakirjoja, joihin ei ollut koskettukaan vuosikausiin. Pysähdyin katsomaan. Mietin: ’Mikä tämä paperi on?’ Näin pölyn läpi päivämäärän.
Puhalsin varovasti pölyt pois ja avasin aikakirjan laskoksistaan. Siinä hauraassa ja unohdetussa käsikirjoituksessa oli vielä luettavissa päivämäärä, jota tarvitsin. Sillä hetkellä Henki täytti sydämeni niin erehtymättömästi, etten pystynyt pidättelemään kyyneleitäni.
’Kiitos, poikaseni, että kävit minua katsomassa’, iäkäs tätini sanoi.
’Kiitos, täti, että sain tulla kotiisi’, vastasin.
Suutelin häntä hyvästiksi. Se oli viimeinen kerta, kun minulla oli tilaisuus suudella häntä tässä elämässä. Tätini avun ja Herran innoituksen ansiosta koko äidinpuoleisen isoisäni isän perhe on nyt sinetöity iankaikkisuudeksi.”
Ja niin sukututkimus- ja temppelityö jatkuu. Ne, joita on autettu heidän etsiessään uutterasti sukulaisiinsa liittyviä nimiä, päivämääriä ja paikkoja, lausuvat todistuksen toisensa jälkeen siitä, kuinka Jumala on puuttunut asioihin. Herra todellakin suo meille keinot löytää tarvitsemamme tiedot. Sen tuloksena kaikkia siunataan.