Odottamatonta avioliittoneuvontaa
Fernando sulki kirjan varovasti ja katsoi meitä suoraan silmiin. Kyynel vieri hitaasti pitkin hänen poskeaan. Hänen vieressään mutta silti kuin hyvin kaukana hänen vaimonsa María katsoi häneen kauhun ja inhon sekaisin ilmein. Lopulta Fernando puhui pyyhkimättä kyyneltä pois:
”Kyllä, vanhin, otan vastaan kasteen”, hän lausui hiljaa mutta tyynen vakuuttavasti.
Hänen vaimonsa nousi äkkiä seisomaan niin että tuoli heilahti ja kaatui sitten taaksepäin. Hän osoitti aviomiestään kasvot raivosta vääntyneinä:
”Kuinka sinä voit olla tuollainen hullu? Kuinka voit hylätä Jeesuksen noiden gringojen ja heidän pohjoisamerikkalaisen profeettansa takia? Kuinka voit kääntyä pois Raamatusta noiden väärien kirjoitusten puoleen? Sinä olet hullu, kurja hullu, ja Jumala armahtakoon sinun kirottua sieluasi.” Hän kääntyi ja harppoi ulos huoneesta.
Fernando huokasi: ”Hän on hyvä nainen”, hän selitti anteeksipyydellen. ”Hän oppii ymmärtämään – ellei olemaan samaa mieltäkin.”
Muutamia kuukausi myöhemmin, kasteella käytyään, Fernando käveli kappeliin ja istuutui tavanmukaiselle paikalleen takariviin. Hänen ilmeensä oli ahdistunut. Tarkkailin häntä puhujakorokkeelta samalla kun suoritin tehtäviäni seurakunnanjohtajana. Useammin kuin kerran yllätin hänet katselemassa kiinteästi itseäni.
Kokouksen jälkeen kuulijoiden siirtyessä ovesta ulos keskustelemaan Venezuelan Andien kosteassa auringonpaisteessa Fernando kysyi, voisiko hän puhua kanssani. Hän ja hänen vaimonsa olivat riidelleet jälleen. Fernando oli yrittänyt selittää, millaista iloa hän oli saanut kasvavasta uskonvarmuudestaan, mutta hänen vaimonsa oli kieltäytynyt kuuntelemasta. Vaimo oli uhannut jättää hänet ja viedä heidän tyttärensä mukanaan. Myös Fernando oli suuttunut uhkauksesta. Katkerat sanat johtivat kyyneliin, ja puolisot olivat vetäytyneet eri puolille pientä asuntoaan.
”Mitä minä teen?” Fernando kysyi minulta.
Istuin tuolillani vavisten harteilleni lasketun vastuun painosta. Olin 20-vuotias. En ollut koskaan ollut naimisissa. Teini-iässä tekemäni yritykset muodostaa ihmissuhteita eivät olleet kestäneet, ja ne olivat jättäneet jälkeensä sekä opetuksia että muutamia haavojakin. Omien vanhempieni avioliitto oli päättynyt 18 vuoden jälkeen. Minulla ei ollut minkäänlaista koulutusta neuvonnassa. Mitä minä voisin antaa tälle miehelle, joka yritti pelastaa avioliittonsa ja perheensä uhraamatta uskoaan?
Avasin suuni toistaakseni joitakin kuluneita lohdutuksen ja toivon sanoja, mutta sen sijaan eräs ajatus häätikin ne ja tuli omine aikoineen suustani ulos. Kerrankin puutteellinen espanjankieleni oli selkeää ja vaivatonta.
Sanoin: ”Ystäväni, seuraavalla kerralla kun sinä ja vaimosi alatte keskustella kasteestasi ja sinä alat tuntea suuttumusta ja pettymystä, niin lopeta. Älä sano mitään vähään aikaan. Kiedo sitten kätesi vaimosi ympärille ja syleile häntä lujasti. Sano hänelle, että rakastat häntä ja arvostat häntä ja ettei mikään voi viedä hänen paikkaansa sinun elämässäsi.”
Hän katsoi minuun ilmeettömänä. Hän oli ehkä odottanut luentoa tai jotakin suurta periaatetta, joka pelastaisi hänen avioliittonsa. Hän odotti arvellen ehkä minun jatkavan, mutta minulla ei ollut mitään muuta sanottavaa.
”Kyllä, presidente ”, hän sanoi. Hän lähti toimistosta vakavana sanomatta mitään muuta.
Meni viikko, ja Fernando asteli taas kerran kappeliin. Mutta nyt hän kulki kevein askelin. Hänen päänsä oli pystyssä, hänen silmänsä olivat kirkkaat, ja hän hymyili. Koko kokouksen ajan hän liikehti levottomasti kuin pieni lapsi. Kokouksen jälkeen hän tuli toimistoon.
”Presidente! Presidente!” hän lausahti hiljaisella mutta innokkaalla äänellä. ”Et usko, mitä tapahtui. Tein niin kuin sanoit. Puhuimme taas uskostani ja kasteestani. Hän arvosteli minua taas ja sanoi, että minua on huijattu. Minun teki mieli huutaa ja sanoa, että hän on väärässä, mutta muistin sanasi. Olin vaiti, vedin henkeä ja katsoin häneen yrittäen muistaa kaikki rakkauden vuodet, joita meillä on ollut, ja rakkauden, jota yhä tunnen. Hänen on täytynyt tuntea jotakin katseessani, sillä hän leppyi. Vedin hänet luokseni ja otin hänet syliini. Kuiskasin, että rakastan häntä, arvostan häntä ja että mikään ei voisi viedä hänen paikkaansa vaimonani. Me itkimme. Sitten me istuimme vierekkäin ja puhuimme monta tuntia kaikesta siitä, mitä olemme kokeneet – hyvästä ja pahasta – ja sitten otin hänet taas syliini. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon me tunsimme rakkautta. Kiitos, presidente. ”
Seuraavassa kuussa lähetystyöni päättyi, ja lähdin pitkälle matkalle takaisin Yhdysvaltoihin. Olin iloinen siitä, että olin lähdössä kotiin, ja surullinen siitä, että olin lähdössä pois. Fernando ja minä kirjoitimme toisillemme, ja hän kertoi toiveistaan ja pettymyksistään. Hänen vaimonsa ei ollut ruvennut uskomaan niin kuin hän, mutta hänestä oli tullut suvaitsevaisempi, vähemmän vihamielinen. Fernando sanoi, että se oli alku, ja hän puhui vaimostaan suurella rakkaudella. Ajan mittaan yhteydenpitomme lakkasi. Nyt siitä on kulunut monta vuotta. Mutta Fernandon opetus innoittaa minua vieläkin. Rakkaudella – ei säännöillä, opetuksilla eikä rituaaleilla – on voima pehmittää sydämiä.
Bart Benson on Gracen toisen seurakunnan jäsen Gracen vaarnassa Idahossa Yhdysvalloissa.