Tullaan tutuiksi
Hei! Minä olen Clara Christensen. Asun Keewatinissa Ontarion provinssissa Kanadassa.
Yksitoistavuotiaan Clara Christensenin takapihalta avautuu niin kaunis näkymä, että se kelpaisi kuvaksi kalenteriin. Hänen kotinsa on erään kukkulan rinteellä, josta näkyy iso kirkasvetinen Lake of the Woods [Metsäjärvi], joka ulottuu etelässä Yhdysvaltoihin ja lännessä Manitoban provinssiin. Kesäisin aurinko kimmeltää veden pinnalla. Talvisin järvellä hohtaa lumen peittämä jää.
Järvi ja sitä ympäröivät metsät ovat satumaa Claran kaltaiselle aktiiviselle, ulkoilusta pitävälle ihmiselle. Kesäisin Clara ui, soutaa, kalastaa, patikoi ja retkeilee. Talvella hän nauttii luistelemisesta, moottorikelkalla ajelemisesta, hiihtämisestä, laskettelusta ja jyrkkien mäkien laskemisesta matonpalasilla. Talvisin pakkanen laskee öisin jopa –40 asteeseen ja lunta on metristä kahteen. Ja silti syksy ja talvi ovat Claran lempivuodenajat.
Tällä sitkeällä ulkoilmatytöllä on myös monia sisäharrastuksia. Hän nauttii lukemisesta, neulomisesta sekä nokkahuilun ja pianon soittamisesta. Hän on ottanut tavoitteekseen opetella soittamaan kaikki kirkon ja Alkeisyhdistyksen laulut. Claralla on lempeä sydän, ja hän iloitsee niin ihmisten kuin eläintenkin hoitamisesta. Hän on usein pienten serkkujensa lapsenvahtina, ja kun oikeita lapsia ei ole hoidettavana, hän hoivailee nukkekokoelmaansa. Myös kissoja hän rakastaa kovasti. Lilo, Hero ja Hope pitävät hänestä valtavasti ja nukkuvat usein hänen vuoteellaan. Nooan arkki on Claran lempikertomus pyhissä kirjoituksissa juuri kaikkien eläinten vuoksi. Kun Clara varttuu isoksi, hän haluaa työskennellä joko vauvojen tai kissojen parissa.
Tekeepä Clara mitä tahansa, hän tekee sen hyvin, koska hän ei luovuta, ennen kuin tehtävä on tehty oikein. Tämä ominaisuus on auttanut häntä selviytymään eräistä vaikeista haasteista. Claralla todettiin lapsuuden puhehäiriö. Tämä puhehäiriö sai aikaan sen, että vaikka hän tiesi, mitä hän halusi sanoa, niin jollakin tavoin signaalit aivojen ja suun välillä sekoittuivat niin ettei hän kyennyt puhumaan selkeästi. Clara on opetellut lukemattomia tunteja liikuttamaan leukaansa, huuliaan ja kieltään saadakseen aikaan oikeanlaisia äänteitä ja yhdistääkseen nuo äänteet sanoiksi. Se on ollut hyvin kovaa työtä, mutta vanhempiensa avulla hän on harjoitellut uupumatta ja harjoittelee edelleen. Hän puhuu nyt hyvin, vaikka jotkin sanat vaativat yhä suurta ponnistusta.
Viime vuonna Claran neljäs luokka sai tehtävän pitää neljästä viiteen minuuttia kestävän puheen. Clara päätti pitää puheen juutalaisten joukkotuhosta, jonka hän esitti aivan kuin olisi ollut tyttö keskitysleirillä. Kun hän harjoitteli puhettaan ensimmäisen kerran, se kesti 8 minuuttia ja 40 sekuntia, koska monia sanoja oli vaikea lausua. Hän harjoitteli puhetta yhä uudelleen. Puhe lyheni hitaasti hänen oppiessaan lausumaan sanat sujuvasti. Viimein hän piti puheen 4 minuutissa ja 40 sekunnissa, ja hänen luokkatoverinsa valitsivat hänet edustamaan luokkaa koko koulun edessä. Kun hän teki niin, koko oppilasjoukko puhkesi innokkaisiin suosionosoituksiin. Monet heistä olivat tunteneet Claran ensimmäiseltä luokalta lähtien, ja hänen edistymisensä tuntui ihmeelliseltä. ”Rehtori itki”, Claran äiti muistelee. ”Claran toisen luokan opettaja itki. Hänen neljännen luokan opettajansa hurrasi. Se oli melkoinen voitto – yksi elämäni suurimmista hetkistä!”
Mitä Clara oppi kokemuksesta? ”Älkää lakatko yrittämistä”, hän neuvoo lapsia kaikkialla. ”Älkää koskaan antako periksi.”
Tietenkin myös rukouksella oli tärkeä osuus Claran voitossa. Hänellä on vahva usko taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen. Alkeisyhdistys, perheillat, pyhien kirjoitusten tutkiminen ja hänen vanhempiensa opetukset ovat olleet avuksi. Häneen ovat myös vaikuttaneet hänen vanhempien siskojensa hyvä esimerkki ja se, mitä he ovat lukeneet. Heti kun nykyään 18-vuotias Carly ja 15-vuotias Josie itse täyttivät 12, he alkoivat kiinnittää peileihinsä kirkon nuorille tarkoitetun New Era -lehden julisteita. Clara on myös opetellut ulkoa pyhien kirjoitusten hallittavia kohtia ja oppinut sisartensa kanssa presidentti Hinckleyn kuusi tärkeää elämänohjetta nuorille.
Claran isä on seurakunnanjohtaja ja äiti Nuorten Naisten johtaja, joten Clara pysyy mukana seurakunnan toiminnassa. Kenoran seurakunta on pieni syksyllä, talvella ja keväällä. Itse asiassa Clara on yleensä ainoa jäsen Alkeisyhdistyksen luokassaan, jota opettaa hänen isoäitinsä, Alkeis-yhdistyksen johtaja. Mutta kesäisin, kun tuhannet turistit virtaavat nauttimaan Lake of the Woodsista, seurakunta täyttyy joka sunnuntai vierailijoista. Clara nauttii kaikista ihanista uusista ystävistä. Perhe pysyy lähellä kirkkoa ympäri vuoden osallistumalla vaarnan toimintoihin Winnipegissä Manitoban provinssissa noin kahden ja puolen tunnin matkan päässä länteen. Tullessaan iltaisin kotiin he näkevät usein revontulien tanssivan taivaalla.
Clara pysyy myös lähellä sukulaisiaan. Jouluaattona serkut ja sedät ja tädit yöpyvät kaikki isoäidin luona. He syövät, laulavat, ripustavat joulusukat, pystyttävät seimiasetelman, kuulevat joulukertomuksen ja polvistuvat yhdessä rukoukseen. Jouluaamu tuo mukanaan kuuman kaakaon, ristikoristeiset pullat ja lahjoja. Jouluiltana perheet kokoontuvat jälleen päivälliselle Claran kotiin. Tapaninpäivänä päivällistä nautitaan eri ruokalajeineen vuoron perään kunkin perheen luona.
Clara on varttunut saamalla voimaa luonnon kauneudesta, perheen rakkauden lämmöstä ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumin valosta. Kaikki nämä vaikutteet heijastuvat selkeästi hänen kasvoiltaan ja hänen hengestään. Kylmimpänäkin talvipäivänä hän lämmittää niiden elämää, jotka tuntevat hänet parhaiten. Hänen äitinsä sanookin: ”Jumalalle kiitos, että meillä on Clara.”