Äidin päiväkirja
Äiti oli asunut kanssani melkein viisi vuotta. Olin iloinen, että voin rakkaudessa ja kiitollisuudessa hoitaa häntä aivan kuten hän oli hoitanut minua niin monta vuotta. Mutta kaipasin hänen hymyään ja humoristisia kommenttejaan. Halusin hänen kokevan jälleen sitä iloa ja intoa, joita hän oli aikoinaan tuntenut käydessään kanssani ajelemassa. Määränpäällä ei ollut ollut juurikaan väliä. Äiti ei koskaan unohtanut osoitella kukkasia, lintuja puhelinlinjoilla tai lapsia leikkimässä.
Kaipasin toveruutta, josta olimme nauttineet kuoriessamme perunoita, silpoessamme papuja tai lukiessamme yhdessä. Halusin muistella hänen kanssaan lapsuuden kokemuksia ja kertoa hänelle uutisia sisaruksistani ja hänen lastenlapsistaan. Hän oli aina nauttinut siitä, kun perhe piipahti hänen luonaan, etenkin lastenlapset. Mutta nyt hänen dementiansa oli muuttanut asioita. Hän ei ollut enää oikein varma siitä, kuka minä olin, paitsi joku tärkeä ihminen, joka hoiti häntä.
Kerran äidin kanssa oli ollut erityisen vaikea päivä. Hän katsoi minua tavanomaisen tyhjin katsein, kun yritin herätellä keskustelua, ja epäluuloisesti, kun yritin auttaa häntä. Olin uuvuksissa ja turhautunut istuutuessani sohvalle miettimään. Aloin lukea ääneen yhtä äidin päiväkirjoista siinä toivossa, että se saattaisi viihdyttää häntä ja ehkä auttaa muistamaan jotakin. Ponnisteluni osoittautuivat turhiksi, mutta kun jatkoin lukemista itsekseni, mieleni täyttyi muistoista.
Noilla sivuilla äiti ilmaisi toistuvasti ilon, jota hän oli tuntenut, kun hänen perheensä kävi hänen luonaan, ja tyhjyyden, jota hän tunsi heidän lähtiessään. Hän kirjoitti siitä, kuinka vaikeaa hänelle oli ollut, kun isäni sairastui ja pitkään kamppailtuaan oli jättänyt hänet leskeksi 59-vuotiaana. Hän kirjoitti siitä, kuinka hän kaipasi isää ja kuinka hän oli huolissaan vanhemmasta veljestäni, joka oli sairastunut samaan tautiin.
Äiti kirjoitti onnellisista, tyydytystä tuottaneista kokemuksista kuten opettamisesta kirkon luokissa ja osallistumisesta naimattomien aikuisten toimintoihin. Hän kirjoitti mielihyvästä, jota hän oli kokenut käydessään Dilkonissa Arizonassa opettamassa evankeliumia kerran viikossa navajo-intiaanien reservaatissa. Mieleeni tuli, kuinka hän oli aina tähdentänyt sitä, miten tärkeää on ollut olla luotettava silloin, kun on jonkun luottamuksen kohteena. Joskus hänen merkintänsä olivat lyhyitä, koska hän oli ollut auttamassa jotakuta. Ne muistuttivat minua siitä, kuinka usein hän vei ruokaa tai lahjoja kenelle tahansa, jonka hän arveli tarvitsevan apua tai piristystä. Monta kertaa merkinnöissään hän todisti evankeliumista.
Erityisesti minua liikutti se, kuinka hän ilmaisi surun ja huolen, joita hän tunsi, kun tyttäreni syntyi kärsien Downin syndroomasta ja siihen liittyvistä ongelmista. Oliko hän tosiaan ollut kokonaisen kuukauden laittamassa ruokaa muille lapsillemme ja huolehtimassa heistä, kun mieheni ja minä kuljimme sairaalan ja kodin väliä Debra Suen käydessä läpi avosydänleikkauksen ja siitä johtuvat komplikaatiot? Kyllä! Ja hän oli tehnyt sen 70-vuotiaana!
Muistin, kuinka hän oli aina ollut paikalla auttamassa, kun tarvitsin häntä. Vuosien varrella opin, että ellei hän voinut olla luonani henkilökohtaisesti, hänen uskolliset kirjeensä ja rukouksensa tukisivat minua.
Laulaessani sinä iltana kirkon lauluja äidille tyynnyttääkseni hänet uneen tunsin valtavan rakkauden tulvan urheaa, aina uhrautuvaa äitiäni kohtaan ja syvää kiitollisuutta hänen päiväkirjansa sanoista, jotka olivat tuoneet hänet takaisin luokseni.