Näkymätön vierailija
”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt. 7:12).
Julian sydän jyskytti, kun hän kurkisti tyhjään huoneeseen. Alkeisyhdistyksen luokka puolikaareen asetettuine tuoleineen ja pölyisine tauluineen näytti aivan samanlaiselta kuin kotona. Mutta Julian vatsaa kouraisi, kun hän käveli ovesta sisään. Kaikki ehkä näytti samanlaiselta, mutta Julia tiesi, ettei niin ollut. Tänään hän oli vierailija.
Julia lysähti tuoliin, joka oli kauimmaisena ovelta. Hänestä oli ihanaa käydä perheen kanssa kesäisin katsomassa serkkuja ja isovanhempia, mutta ei ollut yhtään kivaa olla vierailijana eri seurakunnassa. Alkeisyhdistyksen laulujen laulaminen ja Vapahtajasta kuuleminen oli mukavaa, mutta hänestä ei ollut mukavaa istua yksin tuntematta ketään.
Julia ei myöskään pitänyt siitä, että hän kuuli muiden lasten puhuvan ja nauravan yhdessä, kun kukaan ei edes katsonut häneen. Hänestä tuntui siltä kuin kukaan ei välittäisi, tuliko hän sinne vai ei. Oli kuin olisi ollut näkymätön – Julia, ihmeellinen näkymätön vierailija!
Julia kieputti pitkiä vaaleita palmikoitaan ja toivoi, että olisi taas kotona oman Alkeisyhdistyksen opettajansa sisar Johanssonin ja parhaan ystävänsä Hannan luona. ”Ehkä tällä kertaa on erilaista”, hän vakuutti itselleen kohentaessaan silmälasejaan ja oikoessaan hamettaan taas kerran. ”Ehkä jos yritän oikein kovasti, voin vaikuttaa jotenkin.”
Julia hätkähti, kun ovi aukeni. Huoneeseen tuli kolme tyttöä innokkaasti jutellen. Sitten tuli kaksi poikaa. Julia veti nopeasti henkeä ja pakotti hymyn huulilleen.
”Hei!” hän huudahti. Äkkiä kaikki katsoivat häntä. Puna lehahti Julian kasvoille.
”Ai hei”, mutisi yksi tytöistä.
”Oletko sinä uusi?” toinen tyttö kysyi.
Julia rykäisi. ”En, olen vain käymässä mummin luona.”
”Ai.”
Kaikki istuutuivat. Julian hymy hävisi, kun hän tajusi, että kaikilla muilla tuoleilla istui joku paitsi sillä, joka oli hänen vieressään. Kukaan ei sanonut sanaakaan Julialle. Hän katseli käsiään. ”Tässä sitä taas ollaan ihmeellisenä näkymättömänä vierailijana”, hän ajatteli. Kyynel vierähti hänen poskelleen.
Viikkoa myöhemmin Julian sydän tuntui leijailevan, kun hän kiiruhti kirkon käytävää pitkin. Oli niin mukavaa olla kotona! Kun hän käveli luokkahuoneeseensa, Hanna oli jo siellä.
”Hei, Julia! Kivaa, että olet taas kotona!” Hanna sanoi.
Julia istuutui Hannan viereen. Pian he nauroivat ja juttelivat. Julia oli juuri alkanut kertoa Hannalle viikostaan mummin luona, kun ovelle ilmaantui pitkä, hoikka tyttö, jolla oli kullanpunaiset hiukset. Julia katseli, kun tyttö pujahti kauimmaisena ovelta olevaan tuoliin ja istui yksinään.
”Hän on varmaan vierailija”, Julia ajatteli. ”Olenpa iloinen, että tällä kertaa se en ole minä!” Tyttö kohotti katseensa ja katseli ympärilleen ja laski sitten katseen käsiinsä. Julian sydäntä kivisti, kun kukaan ei sanonut vierailijalle sanaakaan. ”Kunpa vierailijana oleminen ei olisi niin vaikeaa”, hän ajatteli. ”Sen pitäisi olla erilaista!” Edellinen sunnuntai palasi hetkeksi hänen mieleensä, ja hän muisti, kuinka hän oli ollut surullinen, näkymätön vierailija. Hän räpäytti silmiään. Hetkinen – tällä kertaa hän voisi vaikuttaa!
Julia nousi. ”Hei”, hän sanoi hymyillen. Hän meni huoneen poikki ja istuutui tytön vieressä olevalle tuolille. ”Oletko käymässä tänään?”
Tyttö kohotti katseensa silmät suurina, ja sitten hänen ilmeensä kirkastui. ”Joo, olen käymässä tädin luona. Oletko sinäkin käymässä täällä?”
Julia pudisti päätään. ”En, mutta tiedän, millaista se on”, hän selitti. ”Minä olen Julia. Mikä sinun nimesi on?”
”Ella.”
”Haluatko tulla istumaan minun ja Hannan kanssa?”
Ella virnisti ja nyökkäsi. Kun tytöt siirtyivät takaisin huoneen toiselle puolen, Juliasta tuntui hyvältä. ”Täällä ei sallita näkymättömiä vierailijoita!” hän ajatteli. ”Ei ainakaan, jos minä voin tehdä asialle jotakin!”
Kuvitus Jennifer Tolman