Kiviä, nuolia ja lumipalloja
”Herran Henki oli hänen kanssaan, niin etteivät he voineet osua häneen kivillään eivätkä nuolillaan” (Hel. 16:2).
Käveleminen koulusta kotiin ei ole yleensä kovin jännittävää. Joskus ajattelen matematiikan läksyjä, joskus ajattelen sitä, mitä teimme liikuntatunnilla, ja joskus kävelen ajattelematta juuri mitään.
Mutta tämä päivä oli erilainen. Ajatukseni laukkasivat. Näin edessäni kaksi poikaa, joiden kanssa joskus leikin – Joshin ja Marcusin. He tekivät lumipalloja ja viittoivat minun suuntaani.
”Hei David, tule tänne!” Josh huusi nauraen. ”Me halutaan näyttää sulle jotain.”
Marcuskin nauroi.
Josh ja Marcus olivat kumpikin vuoden vanhempia kuin minä, ja he osasivat heittää lujaa. Tiesin, että oli vain ajan kysymys, ennen kuin he alkaisivat pommittaa minua lumipalloilla. Vaikka he olivat yleensä kilttejä minulle, ajattelin, että he olivat kenties jopa panneet lumipallojen sisään jäätä.
Aloin miettiä, millä tavoin voisin pysäyttää heidän hyökkäyksensä.
Juoksisinko toiselle puolelle katua väistääkseni heidät? Ei, he pilkkaisivat ja nimittelisivät minua.
Juoksisinko mahdollisimman nopeasti heidän ohitseen? Ei, he olivat nopeampia kuin minä ja saisivat minut pian kiinni.
Ryhtyisinkö heittelemään heitä lumipalloilla? Ei hyvä ajatus, koska heitä oli kaksi ja minä olin yksin. Heidän etunaan oli myös se, että he olivat mäen päällä, eikä minulla ollut mäen alla mitään paikkaa, minne suojautua.
Päätin tehdä sen ainoan asian, joka tuntui järkevältä – kävellä rauhallisesti heidän ohitseen ja odottaa lumipallojen lentävän.
Kun lähestyin mäkeä, mieleeni tuli eräs ajatus. Muistin Samuel Lamanilaisen, joka saarnasi evankeliumia seisoessaan muurilla. Kun ihmiset eivät pitäneet siitä, mitä hän sanoi, he heittivät kiviä ja ampuivat nuolia häntä kohti.
Tiesin, että Herra suojeli Samuelia kiviltä ja nuolilta. Ehkä Hän voisi saada lumipallot lentämään ohitseni.
Pidin mielessäni rukouksen ja pyysin taivaalliselta Isältä, etteivät lumipallot osuisi minuun. Tiesin, että minun piti olla rohkea ja olla epäilemättä – aivan kuten Samuel. Kun tulin mäen luo, olin varma siitä, ettei minuun sattuisi.
Aivan kuten odotinkin, lumipallot alkoivat lennellä. Muutama lumipallo viuhahti pääni vierestä niin läheltä, että tunsin ilmavirran, kun ne suhahtivat ohi. Muutama lumipallo lensi käsivarsieni ohi ja muutama putosi aivan jalkojeni viereen, mutta yksikään niistä ei osunut minuun. Ei ainutkaan!
Pojat jatkoivat heittelemistä, kunnes olin kantomatkan ulkopuolella ja tiesin olevani turvassa. Loppumatka kotiin ei ollut kovin jännittävä – ja olin siitä ikionnellinen. Minua oli suojeltu niin kuin Samuel Lamanilaista. Tiesin, että rukoileminen ja uskon osoittaminen Herraan olivat koituneet siunauksekseni.
Kuvitus Kevin Keele