Rohkeus seistä yksin

Presidentti Thomas S. Monson, ”Uskalla seistä yksin”, Liahona, marraskuu 2011, s. 61–62.

”Ensimmäinen kokemukseni siitä, kun puolustin rohkeasti vakaumustani, taisi tapahtua palvellessani Yhdysvaltain laivastossa toisen maailmansodan lopulla. – –

Muistan ikuisesti, kun ensimmäisen [alokasleiri] viikon jälkeen koitti sunnuntai. Saimme komentavalta kersantilta tervetulleen viestin. Seisoessamme asennossa harjoituskentällä Kalifornian raikkaassa tuulenvireessä kuulimme hänen käskynsä: ’Tänään jokainen menee kirkkoon – siis kaikki minua lukuun ottamatta. Minä aion rentoutua!’ Sitten hän huusi: ’Kaikki te katoliset, te kokoonnutte Camp Decaturiin – älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!’ Aika suuri joukko lähti pois. Sitten hän ärjyi seuraavan käskynsä: ’Te, jotka olette juutalaisia, te kokoonnutte Camp Henryyn – älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!’ Vähän pienempi joukko marssi pois. Sitten hän sanoi: ’Te loput protestantit kokoonnutte Camp Farragutin tiloissa – älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!’

Mielessäni kävi heti ajatus: ’Monson, sinä et ole katolinen, sinä et ole juutalainen, sinä et ole protestantti. Sinä olet mormoni, joten sinä jäät seisomaan paikallesi!’ Voin vakuuttaa teille, että tunsin olevani aivan yksin. Rohkea ja päättäväinen kylläkin, mutta yksin.

Sitten kuulin suopeimmat sanat, mitä koskaan kuulin tämän kersantin lausuvan. Hän katsoi minuun päin ja kysyi: ’Entä miksikäs te miehet itseänne kutsutte?’ Siihen hetkeen asti en ollut huomannut, että vieressäni tai takanani harjoituskentällä seisoi muitakin. Melkein yhteen ääneen jokainen meistä vastasi: ’Mormoneiksi!’ On vaikea kuvata iloa, joka täytti sydämeni, kun katsoin taakseni ja näin kourallisen muita laivaston alokkaita.

Kersantti raapi päätään hämmentynyt ilme kasvoillaan, mutta lopulta hän sanoi: ’No te kaverit, menkää etsimään jokin kokoontumispaikka. Älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!’ – –

Vaikka kokemukseni päättyikin toisin kuin olin odottanut, olin ollut halukas seisomaan yksinkin, jos se olisi ollut tarpeen.

Sen päivän jälkeen on ollut hetkiä, jolloin takanani ei seisonutkaan ketään, ja näin ollen todella seisoin yksin. Kuinka kiitollinen olenkaan, että tein kauan sitten tuon päätöksen pysyä vahvana ja uskollisena, aina valmistautuneena ja valmiina puolustamaan uskontoani, mikäli tarve vaatisi.”

Kysymyksiä pohdittavaksi:

Mikä vaikutus muihin on sillä, että me seisomme vahvoina?
Muistatko tilannetta, jolloin rohkeuttasi ja uskonkäsityksiäsi on koeteltu? Kuinka reagoit?
Kuinka me voimme valmistautua seisomaan vahvoina?

Voisit kirjoittaa ajatuksiasi päiväkirjaan tai keskustella niistä muiden kanssa.