George Albert Smith
Hän eli siten kuin opetti
Presidentti George Albert Smithin elämänkokemukset osoittavat, ettei hän vain uskonut evankeliumiin vaan eli sen mukaan.
Erään rasittavan päivän lähestyessä loppuaan John A. Widtsoe istui toimistossaan ”hyvin väsyneenä päivän työstä”. Hänellä oli edessään kiistanalainen ongelma, ja hän tunsi raskaana velvollisuuksiensa painon. ”Olin uupunut”, hän sanoi.
”Juuri silloin kuului ovelta koputus, ja sisään astui George Albert Smith. Hän sanoi: ’Olen menossa kotiin työpäiväni päätyttyä. Ajattelin sinua ja ongelmia, joita sinun odotetaan ratkaisevan. Tulin lohduttamaan ja siunaamaan sinua.’
– – En koskaan unohda sitä. Keskustelimme yhdessä hetkisen. Erosimme. Hän lähti kotiin. Sydämeni oli ylentynyt. En ollut enää uupunut.”
Muistellessaan tätä kokemusta monia vuosia myöhemmin kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä vanhin Widtsoe (1872–1952) sanoi: ”Sellainen oli George Albert Smith. – – Hän antoi omasta ajastaan, omasta voimastaan minulle.”1
George Albert Smith (1870–1951), joka palveli kirkon kahdeksantena presidenttinä vuosina 1945–1951, uskoi, että jos meillä todella on todistus Jeesuksen Kristuksen evankeliumista, se ilmenee elämässämme – etenkin siinä tavassa, jolla kohtelemme toisiamme. Hän opetti, että oikeanlainen ja johdonmukainen elämä ”on vahvin todistus, minkä me kykenemme antamaan tämän työn totuudellisuudesta.”2
Julkaisussa Kirkon presidenttien opetuksia: George Albert Smith, joka on Melkisedekin pappeuden ja Apuyhdistyksen oppikirja vuodelle 2012, presidentti Smithin todistus ilmenee voimallisesti – sekä hänen opetuksissaan että kertomuksissa hänen elämästään. Seuraavassa on joitakin esimerkkejä näistä kertomuksista ja opetuksista.
Ystävällisyyden voima
Eräänä kuumana kesäpäivänä presidentti Smithin kodin lähellä oli muutamia työmiehiä korjaamassa katua. Kun työ kävi raskaammaksi ja aurinko paahtoi kuumemmin, työmiehet alkoivat käyttää rivoa kieltä ja kirosanoja. Pian yksi naapureista tuli paikalle ja torui työmiehiä heidän loukkaavasta kielenkäytöstään tuoden esiin, että George Albert Smith asui lähistöllä. Työmiehet eivät piitanneet siitä vaan alkoivat kiroilla entistä enemmän.
Sillä välin presidentti Smith oli keittiössään valmistamassa kannullista mehua. Hän toi sen ja muutamia laseja tarjottimella ulos ja sanoi työmiehille: ”Ystäväni, näytätte olevan kovin kuumissanne ja väsyneitä. Mitä jos tulisitte istumaan tänne puitteni alle nauttimaan viileää juomaa?”
Nöyrinä ja kiitollisina työmiehet ottivat vastaan hänen tarjouksensa, ja tervetulleen taukonsa jälkeen he tekivät työnsä loppuun kunnioittavasti ja hiljaa.3
Tällaiset kokemukset osoittavat George Albert Smithin vakaumusta siihen, että me voimme ”kohdata ongelmamme rakkauden ja ystävällisyyden hengessä kaikkia kohtaan”4. ”On niitä, jotka tekevät virheitä”, hän sanoi. ”Joukossamme on nyt niitä, jotka ovat kulkeneet harhaan, mutta he ovat Herramme lapsia ja Hän rakastaa heitä. Hän on antanut teille ja minulle oikeuden mennä heidän luokseen ystävällisyydessä ja rakkaudessa ja kärsivällisyydellä ja halulla siunata heitä sekä pyrkiä auttamaan heitä pääsemään erheistä, joita he tekevät. Minulla ei ole oikeutta tuomita – –. Mutta oikeuteni on, jos näen heidän tekevän väärin, jollakin tavoin jos mahdollista kääntää heidät takaisin tielle, joka johtaa iankaikkiseen elämään selestisessä valtakunnassa.”5
”Mitä iloa, mitä lohtua, mitä tyydytystä voidaankaan lisätä naapuriemme ja ystäviemme elämään ystävällisyydellä. Kuinka haluaisinkaan kirjoittaa tuon sanan suurin kirjaimin ja kirjoa sen ilmaan. Ystävällisyys on voima, jonka Jumala on antanut meille avaamaan kovan sydämen ja pehmittämään itsepäisen sielun.”6
Evankeliumista kertominen
Presidentti Smithin mielestä evankeliumista kertominen on ”kaikkein suurinta ystävällisyyttä”7. Hän tunnusti hyvyyden, mitä hän löysi muista kirkoista, ja iloitsi siitä, mutta hän tiesi, että palautetulla evankeliumilla on jotakin ainutlaatuista ja arvokasta tarjottavaa ihmiskunnalle.
Kerran hänen palvellessaan lähetysjohtajana joku sanoi hänelle: ”Kaiken kirkostanne kuulemani perusteella sanoisin, että se on aivan yhtä hyvä kirkko kuin mikä muu kirkko tahansa.”
”Otaksun, että hän ajatteli lausuneensa meille suurenkin kohteliaisuuden”, presidentti Smith huomautti. ”Mutta minä sanoin hänelle: ’Jos se kirkko, jota edustan täällä, ei ole tärkeämpi ihmislapsille kuin mikään muu kirkko, niin en ole onnistunut hoitamaan velvollisuuttani täällä.’”8
Presidentti Smith opetti, että yksi syy siihen, miksi sanomamme on niin tärkeä, on se tosiseikka, että ”myöhempien aikojen pyhät ovat ainoita, joilla on taivaalliselta Isältämme saatu valtuus palvella evankeliumin toimituksissa. Maailma tarvitsee meitä.”9
Sen vuoksi presidentti Smith halusi myöhempien aikojen pyhien tuntevan voimakasta ja innokasta halua ”jakaa kaikkien Isämme lasten kanssa ne hyvät asiat, joita Hän on niin runsaasti meille suonut”10.
”Joskus minusta tuntuu”, hän sanoi, ”ettei meillä ole riittävää tunnetta [evankeliumin] tärkeydestä, ettemme opeta sitä sillä vakavuudella, jota se vaatii.”11
Eräs läheinen ystävä havainnoi, kuinka presidentti Smith oli esimerkki innokkuudesta kertoa evankeliumista: ”Useassa tapauksessa minulla on ollut etuoikeus matkustaa junalla presidentti Smithin kanssa. Joka kerta huomasin, että heti kun oltiin lähdetty matkaan, hän otti laukustaan muutamia evankeliumista kertovia lehtisiä, pani ne taskuunsa ja liikuskeli sitten matkustajien keskuudessa. Ystävällisellä, miellyttävällä tavallaan hän teki kohta tuttavuutta jonkun kanssamatkustajan kanssa, ja pian kuulin hänen kertovan siitä, miten profeetta Joseph Smith perusti kirkon, tai siitä, kun pyhät karkotettiin Nauvoosta, ja heidän koettelemuksistaan ja vaikeuksistaan matkalla tasankojen yli Utahiin, tai selittävän joitakin evankeliumin periaatteita uudelle ystävälleen. Hän keskusteli matkustajien kanssa yksi toisensa jälkeen matkan päättymiseen asti. Koko sen yli 40 vuoden ajan, kun olen tuntenut presidentti Smithin, olen saanut huomata, että missä hän onkin, hän on ennen kaikkea Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaaja.”12
Lastemme opettaminen
George Albert Smith ja hänen vaimonsa Lucy suhtautuivat vakavasti Jumalalta saamaansa tehtävään ”kasvattaa [lapsensa] valossa ja totuudessa” (OL 93:40). Heidän tyttärensä Edith kertoi eräästä tilanteesta, jolloin hänen isänsä käytti hyväkseen opetustilaisuuden. Edith oli tullut raitiovaunulla kotiin pianotunnilta, eikä rahastaja ollut ottanut häneltä maksua. ”Jotenkin hän meni ohitseni”, Edith kertoi, ”ja saavuin määränpäähän pidellen yhä viisisenttistä kädessäni, ja olin suoraan sanottuna aika innoissani siitä, että olin matkustanut ilmaiseksi.
Juoksin iloisena isän luo kertomaan hyvästä onnestani. Hän kuunteli kertomustani kärsivällisesti. Aloin ajatella, että olin toiminut hienosti. – –
Kun olin lopettanut kertomukseni, isä sanoi: ’Mutta kulta, vaikka rahastaja ei tiedäkään siitä, sinä tiedät ja minä tiedän ja taivaallinen Isä tietää. Niinpä meitä on yhä kolme, joiden täytyy tulla vakuuttuneiksi siitä, että sinä maksat täyden korvauksen jo saamastasi palvelusta.’”
Edith palasi kadunkulmaan ja maksoi matkansa. Hän sanoi myöhemmin: ”Olen todellakin kiitollinen isästä, joka oli tarpeeksi viisas osoittamaan minulle ystävällisesti erheeni, koska jos siitä ei olisi välitetty, olisin voinut ajatella, että hän hyväksyi sen.”13
Presidentti Smith opetti kirkon jäsenille, että rakkaudella on voima innoittaa lapsiamme elämään vanhurskaasti: ”Opettakaa lapsenne noudattamaan [moraalista] lakia. Ympäröikää heidät rakkautenne käsivarsilla, niin ettei heillä ole mitään halua langeta paholaisen kiusauksiin, jotka ympäröivät heitä joka puolelta.”14
”Velvollisuutemme – sanoisin, että yhtä paljon etuoikeutemme kuin velvollisuutemme – on käyttää riittävästi aikaa ympäröidäksemme lapsemme suojatoimilla ja rakastaaksemme heitä ja ansaitaksemme heidän rakkautensa sillä tavoin, että he kuuntelevat mielellään ohjeitamme ja neuvojamme.”15
Iankaikkiset perheet
George Albert ja Lucy Smith olivat olleet naimisissa noin 40 vuotta, kun Lucylla alkoi pitkä kamppailu heikkenevän terveyden kanssa. Vaikka presidentti Smith oli huolissaan vaimostaan ja yritti lohduttaa tätä parhaansa mukaan, hänen velvollisuutensa johtavana auktoriteettina edellyttivät hänen olevan usein poissa kotoa. Kerran kun presidentti Smith oli pitänyt puheen eräissä hautajaisissa, joku ojensi hänelle viestin, jossa häntä pyydettiin palaamaan heti kotiin. Hän kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa:
”Lähdin kappelista heti, mutta rakas vaimoni oli vetänyt viimeisen henkäyksensä ennen kuin saavuin kotiin. Hän teki kuolemaa [sillä aikaa] kun minä olin puhumassa hautajaisissa. Suren tietenkin uskollista kumppania, ja tulen olemaan yksinäinen ilman häntä.”
”Vaikka perheeni on hyvin murheellinen”, hän jatkoi, ”meitä lohduttaa varmuus siitä, että saamme olla jälleen [hänen kanssaan], jos pysymme uskollisina. – – Herra on mitä ystävällisin ja on vienyt pois kaiken kuoleman tunnun, mistä olen tavattoman kiitollinen.”16
Presidentti Smith sai voimaa ja lohtua siitä todistuksesta, joka hänellä oli pelastussuunnitelmasta ja temppelitoimituksista, jotka sinetöivät perheen iankaikkisesti. Hän opetti:
”Varmuus siitä, että suhteemme täällä vanhempina ja lapsina ja aviopuolisoina jatkuvat taivaassa ja että tämä on vasta alku suurenmoiselle ja loistavalle valtakunnalle, jonka Isämme on tarkoittanut meidän perivän toisella puolen, täyttää meidät toivolla ja ilolla.
Jos ajattelisin, kuten niin monet ajattelevat, että nyt kun rakas vaimoni ja rakkaat vanhempani ovat kuolleet, he ovat poistuneet elämästäni ainiaaksi ja etten koskaan enää näe heitä, se riistäisi minulta yhden suurimmista iloista, mitä minulla elämässäni on: pohdiskelun siitä, että tapaan heidät jälleen ja he ottavat minut ilolla vastaan ja osoittavat kiintymyksensä ja että kiitän heitä kiitollisen sydämen pohjia myöten kaikesta, mitä he ovat tehneet hyväkseni.”17
”Kun me tajuamme, että kuolema on vain yksi niistä askelista, joita Jumalan lapset ottavat kautta iankaikkisuuden, ja että se on Hänen suunnitelmansa mukainen, se riistää kuolemalta pistimen ja tuo meidät kasvotusten iankaikkisen elämän todellisuuden kanssa. Monia perheitä on kutsuttu jättämään väliaikaisesti jäähyväiset rakkailleen. Kun sellaisia siirtymisiä tapahtuu, ne vaivaavat meitä, jos annamme niiden tehdä niin, ja tuovat siten elämäämme suurta murhetta. Mutta jos hengelliset silmämme voitaisiin avata ja me voisimme nähdä, niin olen varma, että me saisimme lohtua siitä, mitä sielumme silmillä näkisimme. Herra ei ole jättänyt meitä vaille toivoa. Päin vastoin Hän on antanut meille täyden varmuuden iankaikkisesta onnesta, jos me otamme vastaan Hänen ohjeensa ja neuvonsa täällä kuolevaisuudessa.
Se ei ole tyhjä unelma. Nämä ovat tosiasioita.”18
Rakkaus ja palveleminen
Kenties parhaiten presidentti Smith tunnettiin rakkaudesta, jota hän osoitti muille. Hän uskoi, että rakkaus on evankeliumin ydin. Hän sanoi pyhille: ”Jos Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, sellaisena kuin se on teille tuotu, ei ole juurruttanut sydämeenne tuota rakkauden tunnetta lähimmäisiänne kohtaan, niin haluan sanoa, ettette ole nauttineet täysin siemauksin siitä suurenmoisesta lahjasta, joka saatiin maan päälle, kun tämä kirkko perustettiin.”19
Kirkon presidenttinä presidentti Smith siunasi tuhansien elämää maailmanlaajuisten huoltotyöpyrkimysten ja muiden hankkeiden myötä. Siitä huolimatta hän löysi yhä aikaa pienempiin, henkilökohtaisiin palveluksiin. Yksi hänen työtovereistaan, vanhin Richard L. Evans (1906–1971) kahdentoista apostolin koorumista, kirjoitti: ”Ei ole epätavallista nähdä häntä ennen työpäivää ja sen jälkeen kävelemässä sairaalan käytävillä, käymässä huoneessa toisensa jälkeen siunaamassa, rohkaisemassa ja piristämässä ilmaantumalla odottamatta noihin paikkoihin, joissa hänen lohduttava ja rohkaiseva läsnäolonsa otetaan hyvin kiitollisena vastaan. – – Hänelle on tyypillistä mennä minne tahansa, missä hän tuntee voivansa auttaa ja rohkaista.”20
Presidentti Thomas S. Monson kertoi seuraavan esimerkin presidentti Smithin rakkaudesta: ”Eräänä kylmänä talviaamuna katujen kunnossapitopartio [Salt Lake Cityssä] poisti suuria jääkimpaleita katuviemäreistä. Vakinaisen partion apuna oli tilapäisiä työntekijöitä, jotka tarvitsivat kipeästi työtä. Eräällä heistä oli yllään vain ohut villapaita, ja hän paleli kovasti. Hoikka mies, jolla oli hyvinhoidettu parta, pysähtyi partion kohdalla ja kysyi työmieheltä: ’Tällaisena aamuna teillä pitäisi olla enemmän yllänne kuin tuo villapaita. Missä takkinne on?’ Mies vastasi, että hän ei omistanut takkia. Silloin häntä puhutellut mies riisui yltään oman takkinsa, ojensi sen miehelle ja sanoi: ’Saatte tämän takin. Se on paksua villaa ja pitää teidät lämpimänä. Minä olen työssä tuossa aivan vastapäätä.’ Tämä tapahtui South Temple -kadulla. Laupias samarialainen, joka käveli kirkon hallintorakennukseen päivittäiseen työhönsä ilman takkiaan, oli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidentti George Albert Smith. Hänen antelias ja epäitsekäs tekonsa kertoi hellästä sydämestä. Hän oli todellakin veljensä vartija.”21
Jokapäiväisen elämän yksityiskohdat
Presidentti George Albert Smith ilmaisi jatkuvasti todistuksensa niin teoillaan kuin opetuksillaankin, kertoipa hän sitten uskostaan kanssamatkustajille junassa tai antoipa hän yllään olevan takin palelevalle katutyömiehelle. Eräs huomattava teema kautta julkaisun Kirkon presidenttien opetuksia: George Albert Smith on se, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumilla pitäisi olla voimallinen vaikutus meidän elämäämme.
Yksi havainnoija sanoikin presidentti Smithistä: ”Hänen uskontonsa ei ole oppia, jota pidetään hyllyssä pölyttymässä. Se ei ole teoriaa. Se merkitsee hänelle enemmän kuin kaunista suunnitelmaa, jota voi ihailla. Se on enemmän kuin elämänfilosofiaa. Hänen kaltaiselleen käytännön miehelle uskonto on asenne, jonka mukaan ihminen elää ja menettelee, olipa se vaikka vain sitä, että lausuu ystävällisen sanan tai antaa kupillisen kylmää vettä. Hänen uskontonsa on tultava esiin teoissa. Sen on ulotuttava jokapäiväisen elämän yksityiskohtiin.”22
Presidentti J. Reuben Clark jr. (1871–1961), yksi presidentti Smithin neuvonantajista ensimmäisessä presidenttikunnassa, tiivisti presidentti Smithin elämän näihin sanoihin: ”Hän oli yksi niistä harvoista ihmisistä, joiden voi sanoa eläneen siten kuin opetti.”23
Muotokuva John Hafen, kirkon historian museon luvalla
Presidentti Smith näyttää Mormonin kirjaa Many Turquoiselle (vasemmalla) ja Manuelito Begaylle.
Vasemmalla: valokuva kirkon historian museon luvalla
Ylinnä: presidentti Smith poikansa George Albert Smith jr:n kanssa. Yllä: eräässä vuoden 1947 Time-lehden numerossa oli artikkeli presidentti Smithistä ja kirkosta.
Vasemmalla: valokuva presidentti Smithistä ja hänen pojastaan kirkon historian museon luvalla