Kotikäyntiopettajat johdattivat minut Jeesuksen Kristuksen luo

Jayne P. Bowers

”Jeesus kolmannen kerran kysyi [Pietarilta]: ’Olenko minä sinulle rakas?’, ja [Pietari] vastasi: ’Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.’ Jeesus sanoi: ’Ruoki minun lampaitani.’” (Joh. 21:17.)

1970-luvun loppupuolella eräs ystäväni pyysi minua mukaansa Apuyhdistykseen. ”Mikä se on?” kysyin. Ystäväni sanoi vain: ”Tule katsomaan.” Vau! Kiinnostukseni heräsi ensi hetkestä lähtien.

Myöhemmin sinä kesänä Leann tuli käymään ja kertoi olevansa kotikäyntiopettajani. Se tuntui samalla kertaa sekä oudolta että ihanalta, etenkin siksi, etten ollut kirkon jäsen. Siinä hän oli kiireisestä aikataulustaan huolimatta valmiina keskustelemaan kanssani hengellisestä ajatuksesta ja ottamaan selville, voisiko hän jollakin tavoin auttaa minua. Tunsin hänen olemuksestaan, että hän oli vilpitön. En ole koskaan unohtanut Leannia ja niitä sanomia, joita hän toi minulle.

Kului muutama vuosi, ja seurakuntaamme muutti Frances. Tarkasti ottaen se ei ollut ”meidän” seurakuntamme, koska en ollut vielä jäsen, mutta minä pidin sitä sellaisena. Siinä vaiheessa minulla oli kaksi pientä tyttöä, ja näin, kuinka kirkon apujärjestöt olivat siunauksena heidän elämässään. Satoi tai paistoi, uusi kotikäyntiopettajani Frances kävi luonani tuoden oppiaiheen, naurua, kertomuksen tai auttavan käden. Muistan erään kiireisen iltapäivän, jolloin Frances tuli käymään. Koska hän huomasi, ettei minulla ollut aikaa istua puhumaan, hän sekoitteli kulinaarisia keitoksiani liedellä samalla kun minä huolehdin tyttärieni tarpeista.

Vuodet kuluivat, ja minä muutin muualle. Niin vaikeaa kuin minun olikin jättää ystäväni kirkossa, löysin pian uuden seurakuntani Apuyhdistyksestä uuden sisarten ryhmän, jolla oli luja todistus ja suuri sydän. Eräs Apuyhdistyksen opettaja antoi meille koristellun tehtävälistan ja kannusti meitä kirjoittamaan jokaisena päivänä listaamme ylimmäiseksi ”Ole ystävällinen”. Vieressäni istuvien sisarten ja minun mielestä se oli hieno idea, etenkin koska se tuki Apuyhdistyksen tunnuslausetta ”Rakkaus ei koskaan katoa” (Moroni 7:46).

Sitten luin kertomuksen eräästä pioneerinaisesta. Kun tuo nainen oli lapsi, profeetta pyysi hänen perhettään auttamaan myöhempien aikojen pyhien siirtokunnan perustamisessa syrjäiselle seudulle. Seurasi murhenäytelmä, kun yksi tämän naisen sisaruksista kuoli. Hänen äitinsä oli suunniltaan, ja syvä suru valtasi perheen.

Kerran tämä pieni tyttö katseli ulos ikkunasta. Niin kauas kuin hän näki, lumipeite ympäröi perheen vaatimatonta kotia. Kun pieni tyttö katseli kohti taivaanrantaa, hän näki kahden henkilön rämpivän kohti taloa. He tulivat lähemmäs edeten hitaasti, ja äkkiä lapsi oivalsi, keitä he olivat – he olivat hänen äitinsä kotikäyntiopettajat.

Tuo kertomus innoitti minua. Minut kastettiin toukokuussa 1983. On kunnia olla itse kotikäyntiopettaja. Minusta on ihanaa olla tekemisissä niin monien naisten kanssa, jotka ovat esimerkkinä hyveellisestä naisesta – meren helmiä kalliimmasta aarteesta (ks. Sananl. 31:10). On ihanaa olla naisten kanssa, jotka myös pyrkivät olemaan ystävällisiä, rakastamaan toisiaan ja tuomaan muita Kristuksen luo.

Kotikäyntiopettajat esittävät evankeliumiaiheisen sanoman ja toisinaan auttavat. Sisaret, joiden luona he käyvät, vahvistuvat ollessaan tekemisissä naisten kanssa, jotka pyrkivät olemaan ystävällisiä, rakastamaan toisiaan ja tuomaan muita Kristuksen luo.