Et ole paastonnut
Ketty Constant, Guadeloupe
Vuonna 1998 nautin siitä, että olin nuori äiti. Mutta eräänä päivänä hätäännyin, kun tajusin, että puolivuotiaan poikani hengitys oli vinkuvaa eikä hän kyennyt nielemään mitään. Lääkäri määritti heti taudin bronkioliitiksi, taudiksi, jossa pienimmät ilmatiehyet keuhkoissa turpoavat virustulehduksen johdosta. Hän määräsi sekä lääkkeitä että fysioterapiaa.
Käynnit fysioterapeutilla olivat koettelemus pojalleni ja minulle. Pojastani oli epämukavaa, kun häntä liikuteltiin joka suuntaan, ja pelkäsin, että terapia aiheutti hänelle kipuja. Sain kuitenkin rohkeutta, kun terapeutti selitti terapian hyödyt.
Lääkinnästä ja terapiasta huolimatta poikani terveydentila ei kohentunut. Hän ei juurikaan syönyt, ja vinkuminen jatkui. Lääkäri määräsi viisi uutta fysioterapiakäyntiä niiden kymmenen lisäksi, joihin olimme jo osallistuneet.
Odotellessani 13. käynnin aikana luin lääkärin toimiston seinälle kiinnitettyä artikkelia, jonka otsikkona oli ”Bronkioliitti tappaa”. Lukiessani ymmärsin, että poikani voisi kuolla. Tuntui kuin sydämeni olisi ollut ruuvipuristimessa. Käynnin lopussa terapeutti kertoi minulle, ettei poikani terveydentila ollut kohentumassa. En ole varma, kuinka pääsin kotiin turvallisesti, koska kyyneleet sumensivat silmäni.
Soitin miehelleni ja aloin sitten rukoilla. Kerroin taivaalliselle Isälleni, että jos Hän aikoi ottaa poikani, Hänen pitäisi antaa minulle voimaa kestää se.
Rukoukseni jälkeen kysyin itseltäni, mitä voisimme tehdä pitämiemme rukousten ja poikamme saamien pappeuden siunausten lisäksi. Vilkaisin kirjahyllyä ja näin Liahonan (siihen aikaan L’Étoile). Avasin sen umpimähkään apua etsien ja löysin artikkelin nimeltä ”Paastosin vauvani puolesta”. Silloin kuulin selkeästi äänen sanovan: ”Et ole paastonnut lapsesi puolesta.”
En ollutkaan, joten aloitin heti paaston hänen hyväkseen. Terapiakäynnillä seuraavana päivänä paastosin edelleen. Tutkittuaan poikani terapeutti näytti yllättyneeltä.
”Rouva”, hän sanoi minulle, ”poikanne on kunnossa. En ymmärrä tätä, mutta hän ei tarvitse enää lisäkäyntejä.”
En kyennyt pidättämään ilon kyyneliä. Palattuani kotiin polvistuin kiittämään Jumalaa Hänen armostaan ja rakkaudestaan. Soitin miehelleni kertoakseni hänelle hyvät uutiset. Sitten päätin paastoni rauhassa vakuuttuneena Herran väliintulosta.
Poikani parani uskon, rukouksen, pappeuden siunausten ja paaston ansiosta. Olen varma siitä, että taivaallinen Isäni rakastaa minua ja että Hän rakastaa myös poikaani. Luotan siihen, että Hän auttaa meitä jatkossakin voittamaan vaikeutemme.