Thomas S. Monson
vastaa velvollisuuden kutsuun
Presidentti Thomas S. Monson sitoutui kauan sitten täyttämään velvollisuutensa tehdä Herran työtä ja noudattaa Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä.
Presidentti Thomas S. Monson on sanonut monta kertaa: ”Pidän sanasta velvollisuus.” Hänelle se on ”jotakin pyhää”.1 Velvollisuutensa täyttämisestä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon 16. presidenttinä hän on sanonut: ”Lupaan elämäni, voimani – kaiken, mitä minulla on tarjottavana – palvellakseni [Herraa] ja johtaakseni Hänen kirkkonsa asioita Hänen tahtonsa ja innoituksensa mukaisesti.”2
Presidentti Monson, joka on tunnettu siitä, että hän palvelee muita, antaa pois pukujaan ja kenkiään ollessaan tehtävissä ulkomailla ja palaa kotiin arkihousuissa ja tohveleissa. Hän on ottanut tavakseen käydä katsomassa ystäviä ja tuttavia, jotka tarvitsevat rohkaisua. Hän on siunannut lukemattomia ihmisiä sairaaloissa ja hoitokeskuksissa, noudattanut innoitusta soittaa puheluita ja puhunut hautajaisissa useammin kuin kukaan pystyy laskemaan. Hän on vienyt päivällisiä, paistovalmiita broilereita ja kirjoja, joissa on ollut huomaavainen omistuskirjoitus. Hänen päivittäinen aikataulunsa kirkon presidenttinä on täynnä kokouksia ja tapaamisia, mutta hän järjestää aina aikaa ihmisille – useimmissa tapauksissa yhdelle kerrallaan. Kirkon historian aikakirjoissa hänet tullaan tuntemaan rakkaudestaan ihmisiä kohtaan ja siitä, kuinka hän on osoittanut tuota rakkautta antamalla heille aikaansa.
Jeesuksen Kristuksen esimerkki velvollisuudesta
Presidentti Monsonin toimia on ohjannut hänen todistuksensa Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta. Hän on sanonut: ”Vaikka Hän tuli maan päälle Jumalan Poikana, Hän palveli nöyrästi lähiympäristössään olevia ihmisiä. Hän tuli taivaasta elääkseen maan päällä kuolevaisena ihmisenä ja perustaakseen Jumalan valtakunnan. Hänen ihmeellinen evankeliuminsa muovasi uudelleen maailman ajattelutapaa.”3 Vapahtaja ilmaisi velvollisuudentuntonsa julistaessaan: ”Minä tulin maailmaan tekemään Isäni tahdon” (3. Nefi 27:13). Iankaikkisen näkökulman synnyttämällä päättäväisyydellä ja lempeällä ystävällisyydellä Hän teki hyvää, ”sillä Jumala oli hänen kanssaan” (Ap. t. 10:38).
Presidentti Monson huomauttaa, että kun Jeesukselle Kristukselle Getsemanen puutarhassa tuli velvollisuuden kutsu, Hän vastasi: ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” (Matt. 26:39.) Vapahtaja tunsi velvollisuutensa ja vastasi siihen yhä uudelleen opastaakseen, ylentääkseen ja rohkaistakseen kaikkia Isänsä lapsia. Presidentti Monson on sanonut tästä: ”Vapahtaja oli aina liikkeellä – opettamassa, todistamassa ja pelastamassa toisia. Se on meidänkin henkilökohtainen velvollisuutemme – – jäseninä.”4
Hän oppi täyttämään velvollisuutensa
Presidentti Monson varttui 6.–7. seurakunnassa Temple View’n vaarnassa Utahissa. Siellä hän oppi viisaiden pappeusjohtajien ohjaavissa käsissä velvollisuutensa täyttää pappeustehtävänsä ja sai innoitetuilta opettajilta tietoa ja todistuksen Jeesuksen Kristuksen evankeliumista.
Vuonna 1950, kun Thomas Spencer Monson oli 22-vuotias, hänet hyväksyttiin 6.–7. seurakunnan piispaksi. Hän toteutti käytännössä sitä, mitä hän oli oppinut velvollisuudesta, niihin, jotka olivat opettaneet hänelle, mitä velvollisuus tarkoittaa. Hän oli seurakunnan isä, Aaronin pappeuden johtaja, köyhistä ja tarvitsevista huolehtija, asianmukaisten aikakirjojen pitäjä ja yleinen tuomari Israelissa. Hänen velvollisuutensa olivat lukuisat, mutta hän hoiti ne luonteenomaisella optimismillaan.
Yksi piispan velvollisuuksista oli tilata jokaiselle asepalveluksessa olevalle Church News ja Improvement Era -lehdet ja kirjoittaa heille jokaiselle joka kuukausi henkilökohtainen kirje. Koska presidentti Monson oli palvellut laivastossa toisessa maailmansodassa, hän arvosti kotoa tulleen kirjeen merkitystä. Hänen seurakunnastaan oli asepalveluksessa 23 jäsentä, joten hän kutsui erään sisaren seurakunnasta hoitamaan näiden kirjeiden postittamisen. Eräänä iltana hän antoi tälle sisarelle kuukausittaisen 23 kirjeen pinon.
”Piispa, etkö koskaan lannistu?” sisar kysyi. ”Tässä on taas kirje veli Brysonille. Tämä on seitsemästoista kirje, jonka lähetät hänelle saamatta vastausta.”
”No, ehkä se vastaus tulee tässä kuussa”, piispa vastasi. Vastaus tuli. Veli Brysonin vastaus oli seuraavanlainen: ”Hyvä piispa, en ole mikään kirjeiden kirjoittaja. Kiitos Church News -lehdestä ja aikakauslehdistä, mutta kiitos erityisesti henkilökohtaisista kirjeistä. Olen kääntänyt uuden lehden elämässäni. Minut on asetettu papiksi Aaronin pappeudessa. Sydämeni on iloa tulvillaan. Olen onnellinen mies.”
Presidentti Monson havaitsi tuossa kirjeessä arkipäivän sovelluksen sanonnalle: ”Tee aina velvollisuutes’ sun. Loput jättää voit Herran haltuhun.” Vuosia myöhemmin, osallistuessaan erääseen vaarnakonferenssiin, hän puhui kirjoittamisestaan asepalveluksessa oleville. Kokouksen jälkeen hänen luokseen tuli nuorukainen, joka kysyi: ”Piispa, muistatko minut?”
Presidentti Monson vastasi välittömästi: ”Veli Bryson! Mitä sinulle kuuluu? Mikä tehtävä sinulla on kirkossa?”
Asepalveluksen suorittanut mies kertoi suurta mielihyvää osoittaen, että hänelle kuului hyvää ja että hän palveli vanhinten koorumin johtokunnassa. ”Kiitos vielä kerran siitä, että huolehdit minusta, ja kiitos niistä henkilökohtaisista kirjeistä, jotka lähetit minulle. Pidän niitä aarteena.”5
Presidentti Monson on sanonut tämänkaltaisista tapauksista: ”Pienet palvelukset riittävät usein jonkun toisen kohottamiseen ja siunaamiseen: perheen kuulumisia koskeva kysymys, auliin kannustavat sanat, vilpitön kohteliaisuus, pieni kiitoslappu, lyhyt puhelu. Jos olemme tarkkaavaisia ja valveutuneita ja jos toimimme meille tulevien kuiskausten mukaan, voimme saada aikaan paljon hyvää.”6
Kuinka me opimme täyttämään velvollisuutemme
Presidentti Monson on sanonut: ”Kun me seuraamme [Jeesuksen Kristuksen jalanjälkiä] tänä aikana, meilläkin on mahdollisuus olla siunauksena muiden elämässä. Jeesus kutsuu meitä uhraamaan aikaamme ja tarmoamme: ’Katso, Herra vaatii sydäntä ja altista mieltä.’”7
Profeettamme näkemys velvollisuudesta edellyttää sitä, että katsomme ohi henkilökohtaisen kunnianhimon, menestyksen, mukavuuden tai mielihyvän nähdäksemme suurempaa hyvää ja reagoidaksemme siihen. ”Löytääksemme todellista onnea”, presidentti Monson on sanonut, ”meidän täytyy etsiä sitä keskittyen muuhun kuin itseemme. Kukaan ei ole oppinut elämän tarkoitusta ennen kuin hän on luovuttanut minänsä lähimmäistensä palvelemiseen. Muiden palveleminen on sukua velvollisuudelle – jonka täyttäminen tuottaa todellista iloa.”8
Hän uskoo, että ystävyys tekee muiden palvelemisen helpoksi. ”Ystävälle on tärkeämpää auttaa ihmisiä kuin saada kiitosta”, hän on sanonut. ”Ystävä välittää. Ystävä rakastaa. Ystävä kuuntelee. Ja ystävä ojentaa auttavan käden.”9
Vuosia sitten presidentti Monson osallistui erääseen vaarnakonferenssiin Star Valleyssa Wyomingissa Yhdysvalloissa tehtävänään järjestää uudelleen vaarnan johtokunta. Hän teki kuitenkin enemmän kuin täytti tuon velvollisuuden. Hän kosketti kaikkien läsnä olevien elämää yksinkertaisella rakkauden eleellä vapauttaessaan vaarnanjohtaja E. Francis Wintersin, joka oli palvellut 23 vuotta.
Vaarnakonferenssipäivänä jäsenet täyttivät rakennuksen. Näytti siltä kuin jokainen olisi sanonut ”hiljaisen kiitoksen tälle suurenmoiselle johtajalle”, joka oli mitä ilmeisimmin hoitanut velvollisuutensa omistautuen sille koko sielustaan. Noustessaan puhumaan presidentti Monson kertoi, kuinka pitkään vaarnanjohtaja Winters oli johtanut vaarnaa ja ollut ”alati tukipylväs jokaiselle laakson asukkaalle”. Sitten hän sai innoitusta tehdä jotakin, mitä hän ei ollut tehnyt aikaisemmin eikä ole tehnyt sen jälkeen. Hän pyysi jokaista, jota vaarnanjohtaja Wintersin elämä oli koskettanut, nousemaan seisomaan. Seuraus oli sähköistävä. Jokainen yleisön joukossa istunut henkilö nousi seisomaan.
Presidentti Monson kertoi kuulijoille, joista monien silmät olivat täynnä kyyneliä: ”Tämä suuri väenpaljous ei heijasta ainoastaan yksittäisten ihmisten tunteita vaan myös Jumalan tuntemaa kiitollisuutta hyvin eletystä elämästä.”10
Profeettamme todistus velvollisuudesta
Presidentti Monson on antanut meille nämä rohkaisevat velvollisuutta koskevat opetukset:
”Olipa kutsumuksemme mikä tahansa ja olivatpa pelkomme ja huolemme millaiset tahansa, rukoilkaamme ja sitten menkäämme ja toimikaamme muistaen Mestarin, itse Herran Jeesuksen Kristuksen, sanat kun Hän lupasi: ’Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.’”11
”Voimme vahvistaa toisiamme; meillä on kyky huomata huomaamatta jääneet. Kun meillä on näkevät silmät, kuulevat korvat ja sydän, joka tietää ja tuntee, voimme auttaa ja pelastaa niitä, joista olemme vastuussa.”12
”Kukaan meistä ei asu yksin – kaupungissamme, maassamme tai maailmassamme. Meidän vaurautemme ja lähimmäisemme köyhyyden välillä ei ole mitään erottavaa juopaa.”13
”On jalkoja, joita tukea, käsiä, joihin tarttua, mieliä, joita rohkaista, sydämiä, joita innoittaa, ja sieluja, joita pelastaa.”14
”Ehkäpä silloin, kun kohtaamme Luojamme, meiltä ei kysytäkään ’Kuinka monta virkaa sinulla oli?’ vaan ennemminkin ’Kuinka monia ihmisiä autoit?’”15
”Kun elämme päivittäistä elämäämme, löydämme lukemattomia tilaisuuksia seurata Vapahtajan esimerkkiä. Kun sydämemme on sopusoinnussa Hänen opetustensa kanssa, löydämme Hänen jumalallisen apunsa erehtymättömän varmasti. On melkein kuin olisimme Herran asialla, ja silloin huomaamme, että kun olemme Herran asialla, olemme oikeutetut Hänen apuunsa.”16
”Kun opimme Hänestä, uskomme Häneen ja seuraamme Häntä, meidän on mahdollista tulla Hänen kaltaisikseen. Kasvonpiirteet voivat muuttua, sydän voi pehmentyä, askel voi nopeutua, näköala laajentua. Elämästä tulee sellaista kuin siitä pitäisi tulla.”17
Kuten profeettamme presidentti Thomas S. Monson mekin voimme sitoutua täyttämään velvollisuutemme tehdä Herran työtä ja noudattaa Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä.
Ylhäältä: presidentti Monson säteilee rakkautta ihmisiä kohtaan, kun hän kättelee partiopoikia, ottaa vastaan lahjan (vaimonsa Francesin kanssa), ohjaa nuorta tyttöä maanmurtotilaisuudessa ja vilkuttaa yleisölle yleiskonferenssissa (vaimonsa kanssa).
Jeesus Kristus opetti synagogassa ja kaivolla. Hän siunasi pieniä lapsia ja herätti Jairoksen tyttären kuolleista.
Kun presidentti Monson pyysi kaikkia niitä nousemaan, joiden elämää vaarnanjohtaja oli koskettanut, kuulijakunta alkoi nousta, kunnes kaikki seisoivat.
Vasemmalla: valokuva Craig Dimond; oikealla, ylhäältä: valokuvat Jed A. Clark © IRI, Jeffrey Allred © Deseret News, © Deseret News, ja Christina Smith
Vasemmalla, ylhäältä: Simon Deweyn teos Valo ja totuus; Simon Deweyn teos Elävää vettä; Simon Deweyn teos Nouse ja kävele; maalaus Dan Burr; oikealla: kuvitus Paul Mann