Palvelemme kirkossa
Toista palvellessa
Kun aloitin ensimmäisen vuoteni collegessa, ystävystyin nopeasti kahden muun ensimmäisen vuoden opiskelijan kanssa, joista toinen oli karjatilallinen ja toinen maanviljelijä. Olimme epätyypillinen kolmikko – kaksi käytännöllistä maalaispoikaa Yhdysvaltain länsiosista ja yksi liukaskielinen kaupunkilaispoika itärannikolta. Valmistuttuamme collegesta he palasivat kotiin karja- ja maatiloilleen ja minä astuin liikemaailmaan.
Vuosittaiset joulukortit ja satunnaiset puhelinsoitot pitivät meidät ajan tasalla elämämme kulkiessa eteenpäin. Siinä vaiheessa kun olin puolivälissä neljääkymmentä, olin palvellut kaksi kertaa partiojohtajana. Myöhemmin, kun olin ollut toisen ”kierroksen” lastenhuoneen apulaisena, kaksi ystävääni palvelivat piispakunnissa. Ajan kuluessa lankesin ansaan ja vertasin kirkon tehtäviäni ystävieni tehtäviin ja minusta alkoi tuntua, ettei minua kaivattu eikä huomattu.
Siinä vaiheessa kun olin puolivälissä viittäkymmentä, muiden kutsuminen johtotehtäviin vaivasi ajatuksiani päiväkaudet. Joka kerta kun joku kutsuttiin johtotehtäviin seurakunnassa tai vaarnassa, Saatana kuiskutteli minulle, etten ollut kelvollinen tai että minulta puuttui sellaisissa tehtävissä tarvittava usko. Pystyin älyllisesti karkottamaan sellaiset ajatukset rukouksen ja tutkimisen avulla, mutta minulla oli yhä vaikeuksia itsetuntoni kanssa. Se, että 50-vuotiaana olin ”vain vanhin” ja toimin tuomarina nuorten koripallopeleissä, kun ystäväni palvelivat vaarnojen johtokunnissa, ei ollut sitä, mitä olin kuvitellut tekeväni siinä iässä.
Sitten sain kokemuksen, joka muutti ymmärrystäni evankeliumista. Autoin eräänä sunnuntaina vaimoani, kun hän opetti Alkeisyhdistyksen luokkaa, joka oli täynnä energisiä seitsenvuotiaita. Kun Alkeisyhdistyksen yhteinen tuokio alkoi, huomasin yhden luokan jäsenistä käpertyvän tuolilleen selvästikin pahoilla mielin. Henki kuiskasi minulle, että tyttö tarvitsi lohtua, joten istuin hänen viereensä ja kysyin hiljaisella äänellä, mikä oli vialla. Hän ei vastannut, mutta tuntui olevan todella ahdistunut, joten aloin laulaa hänelle vaimeasti..
Alkeisyhdistyksessä opeteltiin uutta laulua, ja kun lauloimme ”Jos kuuntelen sydämelläni, Herran äänen kuulla saan”1, aloin tuntea sieluni täyttyvän mitä uskomattomimmalla valolla ja lämmöllä. Tunsin olevani rakkauden iankaikkisten käsivarsien suojissa. Ymmärsin, että taivaallinen Isä oli kuullut tämän nuoren tytön rukouksen ja että minä olin paikalla tuomassa lohdun, jonka Hän halusi tytölle antaa. Hengellinen ymmärrykseni avautui ja minä sain henkilökohtaisen todistuksen Vapahtajamme rakkaudesta tuota tyttöä, jokaista Hänen lastaan ja itseäni kohtaan. Tiesin Hänen luottavan siihen, että palvelisin jotakuta, joka on avun tarpeessa, ja olin siellä, missä Hän halusi minun olevan. Opin, että me olemme Hänen kätensä, kun me palvelemme toista ihmistä.
Iloitsen kaikista tilaisuuksista palvella ja yritän pysyä kelvollisena tuntemaan Hengen kehotukset ja olemaan siellä, missä taivaallinen Isä haluaa minun olevan, kun yksi Hänen lapsistaan tarvitsee palvelusta.
Valokuvakuvitus Cody Bell