Minun lahjani Jeesukselle
”Kaikki tulkaa katselemaan, ihmetelkää kirkkauttaan” (”Paimenten laulu”, Lasten Valkeus, joulukuu 1993, s. 8).
”Perheillan aika!” isä sanoi.
Ryntäsin olohuoneeseen. Teimme aina kivoja asioita joulukuun ensimmäisessä perheillassa.
Nuorempi sisareni Michelle juoksi edelleni ja loikkasi pehmeälle siniselle nojatuolille.
”Epäreilua!” minä huudahdin. ”Sinä istuit siinä viime viikolla. Nyt on minun vuoroni.”
”Minä tulin tähän ensin, joten saan istua tässä”, hän väitti. ”Sinä voit istua sohvalla.”
”En halua istua sohvalla”, minä kivahdin.
Syöksyin keinutuolille ja käänsin sitä niin, ettei minun tarvinnut katsoa Michelleä. Joskus hän sai minut todella suuttumaan! Hän luuli voivansa saada ihan mitä halusi. Aina kun valitin, äiti sanoi minulle, etten saanut olla itsekäs.
Sen jälkeen kun perheeni oli laulanut laulun ja rukoillut, isä sanoi: ”Joulu on jännittävää aikaa, ja meidän täytyy muistaa juhlan todellinen tarkoitus. Tänään aloitamme antamalla omia lahjojamme Jeesukselle.”
Meidän lahjamme Jeesukselle. Olin unohtanut sen!
”Me vietämme joulua Jeesuksen syntymän vuoksi”, isä jatkoi. ”Hän teki mahdolliseksi sen, että voimme saada kaikkein parhaimman lahjan – iankaikkisen elämän taivaallisen Isän luona.”
”Ja mitä Hän on pyytänyt meitä tekemään vastalahjaksi?” äiti kysyi.
”Seuraamaan Häntä ja pitämään Hänen käskynsä”, veljeni vastasi.
Äiti antoi jokaiselle kortin ja kynän. Meidän piti kirjoittaa, kuinka osoittaisimme Jeesukselle rakastavamme Häntä. Se oli meidän lahjamme – päättää tehdä jotakin, jotta olisimme enemmän Jeesuksen kaltaisia.
Tiesin heti, mikä minun lahjani pitäisi olla. Jeesus opetti meitä rakastamaan muita, vaikka he saisivatkin meidät suuttumaan. Tiesin, että Jeesus halusi minun rakastavan sisartani. Minä kirjoitin: ”Olen kiltti Michellelle.”
Laitoimme korttimme kultaiseen paperiin käärittyyn laatikkoon. Laitoimme laatikon joulukuusen alle. Joka kerta kun katsoimme laatikkoa, meidän oli tarkoitus muistaa Vapahtajan lahja meille ja meidän lahjamme Hänelle.
Muutamia päiviä myöhemmin näin, että Michelle oli ottanut lempipaitani lupaa kysymättä. Halusin huutaa hänelle. Sitten katsoin kultaista laatikkoa ja muistin, kuinka paljon rakastin Jeesusta. Voisin osoittaa Hänelle rakkautta olemalla ystävällinen sisarelleni. Sanoin: ”Sinä näytät tosi nätiltä tänään, Michelle.”
Hän hymyili. ”Anteeksi, etten pyytänyt lupaa käyttää sinun paitaasi. Sinä et ollut paikalla, kun puin päälleni ja halusin näyttää erityisen nätiltä tänään luokan joulujuhlissa.”
Sisälläni tuntui lämpimältä. Olin iloinen, että olin päättänyt olla kiltti Michellelle sen sijaan että olisin suuttunut hänelle.
Koko loppukuun ajan yritin muistaa tuon hyvän tunteen ja tavoitteeni olla kuin Jeesus. Minusta tuli kärsivällisempi ja rakastavampi.
Jouluaattona isä luki jouluevankeliumin ja me muut näyttelimme sen. Minä päätin olla enkeli sen sijaan että olisin riidellyt Michellen kanssa siitä, kuka saisi esittää Mariaa.
Seuraavaksi avasimme kultaisen laatikon ja luimme ääneen meidän lahjamme Jeesukselle. Kun minä luin omani, äiti sanoi: ”Olen huomannut, että olet ollut erityisen kiltti Michellelle. Olen niin ylpeä sinusta!”
Minäkin olin ylpeä. En ollut avannut vielä yhtään lahjaa, mutta olin jo saanut jotakin erityistä: tunteen siitä, että Pyhä Henki kertoi minulle, että olin tehnyt oikein.
Kuvitus Laura Andros