Joulukoristeita, Kristuksen kaltaisia ystäviä
Aloin koristella joulukuustamme ja avasin laatikon, joka oli täynnä joulukoristeita, joita en ollut nähnyt tai käyttänyt vuosikausiin. Kaivellessani jouluvalo- ja joululiinakasoja löysin laatikon täynnä joulukoristeita, joita olin kerännyt, kun olin naimaton ja toimin opettajana koulussa. Löysin yksinkertaisen ristipistokoristeen, jossa luki vain ”Joulun avoimet ovet – 1984”. Muistin heti tuon vuoden. Olin naimaton, ja olin ollut huolissani muuttaessani nuorten naimattomien aikuisten seurakunnasta perheseurakuntaan.
Rakastan joulunaikaa, mutta eräät niistä olivat olleet minulle kovin yksinäisiä. Olin yli 30-vuotias, naimaton, eikä minulla ollut lapsia. Tunsin joskus jääväni ulkopuoliseksi. Vaivuin helposti itsesääliin; lankesin siihen, mitä nimitin ”voi minua rassukkaa -syndroomaksi”. Tuona nimenomaisena vuonna 1984 muistan tehneeni tietoisen päätöksen tuon syndrooman voittamisesta. Päätin katsella ympärilleni ja huomata, mitä voisin tehdä, että joulusta tulisi iloinen toisille.
Olin melko uusi seurakunnassa ja ajattelin, että Apuyhdistyksen jäsenten kutsuminen vaatimattomaan asuntooni auttaisi minua viettämään joulua ja tutustumaan sisariin paremmin.
Muistellessani tuota avointen ovien tilaisuutta muistin pienen joulukuusen, joka oli koristeltu laatikossani olevilla joulukoristeilla, niiden murokeksien tuoksun, joita naimattomat ystäväni auttoivat minua leipomaan, sekä äidin makoisan ”valkoisen joulujuoman”, jota tarjoilin vieraille.
Katsellessani noita erilaisia koristeita sydämeni täytti lämmin rakkauden ja kiitollisuuden tunne, kun ajattelin niitä monia Kristuksen kaltaisia ystäviä, nuoria ja vanhoja, jotka rakastivat minua ja ohjasivat minut haastavien aikojen läpi.
Otin käteeni tärkätyn, pitsisen lumihiutaleen, jonka eräs vanhempi nainen oli virkannut minulle, ja muistin hänen huolehtivaisuutensa. Ajattelin vanhempia sisaria niissä monissa seurakunnissa, joihin olin kuulunut, sisaria, jotka olivat välittäneet tietämystään minulle. Opin noiden suloisten sisarten avulla virkkaamaan, neulomaan, ompelemaan ja tekemään sukkulapitsiä. He antoivat auliisti aikaansa ja osoittivat etenkin kärsivällisyyttään, jotta voisin nauttia siitä, mistä he nauttivat.
Pidin kädessä pikkuruista messinkitorvea ja ajattelin sen musikaalisesti lahjakkaan kuoronjohtajan kutsua, joka kutsui minut teini-ikäisenä varhaisaamun harjoituksiin erityistä musiikkiohjelmaa varten. Hänen luottamuksensa synnytti minussa rakkauden klassiseen musiikkiin ja itseluottamuksen laulaa kuoroissa koko loppuelämäni ajan.
Otin hymyillen käteeni Mikki Hiiri -koristeen ja olin kiitollinen avioparista, joka antoi minun olla pikkulastensa kanssa. Heidän lapsistaan tuli minunkin lapsiani. Pitelin heitä sylissä kirkossa, luin heille, leikin heidän kanssaan ja rakastin heitä, mikä auttoi täyttämään tuskallisen tyhjyyden.
Herra opetti meille kohdassa Matt. 10:39: ”Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.”
Tuo tietoinen päätös vuonna 1984 ”kadottaa elämäni” katsomalla itseni ulkopuolelle oli todellakin käännekohta itseni ”löytämisessä”. Kun pohdin menneisyyttä, tajusin, että monet olivat puolestaan noudattaneet Vapahtajamme sanoja ja kadottaneet elämänsä minun tähteni. Joulu koristeista oli tullut suloinen muistutus Kristuksen kaltaisista ystävistäni.
Valokuva© Busath Photography; kuvitus Scott Snow