Kuinka voisimme antaa ruokaa niin monelle?
Marta Fernández-Rebollos, Espanja
Apuyhdistyksen johtajana tunsin musertuvani ajatellessani joidenkin perheiden tarpeita ja haasteita pienessä seurakunnassamme. Ajat olivat olleet vaikeita, ja monet jäsenet olivat menettäneet työpaikkansa.
Kirkon ulkopuolella monien sellaisten silmissä, joilla oli vaikeuksia huolehtia perheestään, näkyi lannistuminen, suru ja toivottomuus. Jopa lapsista ja nuorista huokui epävarmuuden ja myllerryksen tunteita.
Seurakunnan johtohenkilöt tunsivat tarvetta viedä vähän toivoa ja rakkautta kaikkein osattomimmille – jotakin, mikä auttaisi paikkakuntamme asukkaita tuntemaan, että rakastava taivaallinen Isä tiesi heidän koettelemuksistaan ja huolehti heistä.
Kun joulu lähestyi, ehdotimme, että kutsuisimme paikkakuntamme köyhimpiä lapsia aterialle. Seurakunnan jäsenet järjestäisivät tilaisuuksia rahan keräämiseksi, ostaisivat ruokaa pikaruokaketjulta ja valmistelisivat seurakuntatilat vieraidemme vastaanottamiseksi. Kaikki osallistuivat siihen, myös Alkeisyhdistyksen lapset, nuoret naiset ja nuoret miehet.
Järjestimme pikaruokaketjun tarjoamaan ruoan ja otimme yhteyttä sosiaalityöntekijöihin, jotta löytäisimme perheitä, joissa tarve oli suurin. Työntekijät antoivat meille noin sadan lapsen listan, mikä oli enemmän, kuin olimme odottaneet. Emme lannistuneet, mutta näytti mahdottomalta kerätä tarpeeksi rahaa ostaaksemme ruokaa niin monelle lapselle.
Kun ateriapäivämme koitti, seurakunnanjohtaja otti keräämämme varat ja lähti ravintolaan muutamien diakonien kanssa. Hän mietti, kuinka saisimme rajallisilla varoillamme ruokituksi niin monta lasta. He rukoilivat lähtiessään ajatellen, että ehkä meidän pitäisi kutsua vain pienimmät lapset, puolittaa ateriat tai peruuttaa tilaisuus.
Kun he saapuivat ravintolaan, seurakunnanjohtaja laittoi rahat tiskille. Silloin heidän rukouksiinsa vastattiin.
Ravintolan johtaja katsoi heitä ja sanoi hymyillen, että ravintola tarjoaisi mielellään niin monta ateriaa kuin tarvittaisiin – ilmaiseksi! En pysty kuvailemaan sitä iloa, jota me kaikki tunsimme kuultuamme tästä ystävällisestä eleestä, joka antoi meidän suoda vähän iloa – ja paljon ruokaa – suurelle joukolle puutteenalaisia lapsia.
Ravintolan anteliaisuuden ansiosta saimme käyttää keräämämme rahat ruoan ostamiseen ja ruokakorien valmistamiseen kaikkein köyhimmille perheille.
Opimme tästä kokemuksesta, ettei mikään ponnistelu ole turhaa, kun valjastamme kykymme ja hyvät aikomuksemme lähimmäistemme palvelemiseksi. Todistuksemme siitä, että Herra avaa ovia, kun olemme tehneet kaiken voitavamme, sai vahvistusta.