Joulunenäliina
Lapsena autoin joka vuosi äitiäni paketoimaan perheen lahjat. Minulla oli viisi naimisissa olevaa sisarusta sekä 13 sisarusten lasta, joten se ei ollut mikään helppo tehtävä. Mutta siinä värikkäässä sekamelskassakin huomasin, että näytimme aina paketoivan sisarelleni nenäliinan. Vaikka äitini antoi Annille yöpaidan tai puseron tai jonkin keittiövälineen, hänelle oli aina myös se nenäliina. Ymmärsin, että nenäliinat olivat käytännöllisiä ja edullisia, mutta aloin ihmetellä, mitä sisareni ajattelisi saadessaan tämän lahjan niin usein.
Kerran joulukuussa kysyin vihdoin: ”Taasko nenäliina Annille? Äiti, sinä taidat antaa hänelle sellaisen melkein joka vuosi. Oletko ajatellut, että ehkä hänellä on niitä jo tarpeeksi? Kuinka monta hän oikein tarvitsee? Ja lisälahja tekee hänen perheensä paketista kalliimman lähettää. Sinun ei varmasti kannata tehdä sitä.”
Äitini laski sakset kädestään. ”Minäpä kerron sinulle tarinan. Ehkä sitten ymmärrät. Se tapahtui ennen sinun syntymääsi.
Tiedäthän, kuinka minä tulin tähän maahan.” (Tiesinhän minä. Äitini perhe yllättyi, kun hän meni naimisiin leskimiehen kanssa, jolla oli neljä lasta, ja suorastaan järkyttyi, kun se tarkoitti, että hän muuttaisi Hollannista Yhdysvaltoihin.) ”Et kuitenkaan tiedä kaikkea. Kun tulimme tänne, meillä ei ollut mitään. Elämä oli rankkaa. Isäsi teki kahta työtä, mutta pienellä palkalla. Minä pesin ja silitin toisten pyykkiä Siltikään meillä ei ollut tarpeeksi rahaa.
Ann oli silloin 17-vuotias ja ymmärsi, kuinka paljon velkaa meillä oli. Hän päätti auttaa. Hän meni töihin. Hän sai työpaikan keskustassa sijaitsevasta karamellipuodista. Hänen täytyi mennä sinne bussilla ja seisoa tiskin äärellä koko päivä. Hän antoi meille lähes koko palkkansa pitäen itsellään vain vähän rahaa matkalippuihin ja ostaakseen lounasta, sillä hän ei voinut säilyttää mitään ruokaa tiskin takana.
Ann kertoi minulle olevansa iloinen työpaikasta ja siitä, että hänen palkastaan oli meille apua. Mutta hän ei kertonut meille olevansa huolissaan pikkuveljistään. Joulu oli tulossa. Heidän uudet amerikkalaiset ystävänsä puhuivat leluista, joita he olivat pyytäneet joulupukilta. Mitä jos joulupukki ei toisi mitään lahjoja meidän kotiimme?
Muutama päivä ennen joulua Ann antoi minulle vähän rahaa. Ei kuitenkaan ollut hänen palkkapäivänsä. Kysyin häneltä, mistä hän oli saanut rahat. Hän kertoi säästäneensä sen olemalla syömättä lounasta. Rahaa ei ollut paljon, mutta se tarkoitti, ettei hän ollut syönyt lounasta viikkoihin. Hän pyysi minua ostamaan rahoilla joululahjoja veljilleen. Hän luotti siihen, että minä, uusi äitipuoli, käyttäisin rahat oikein.
Minun täytyi ostaa jotakin pientä. Mutta päätin, että voisin valmistaa joulun koko perheelle. Mandariineja syötäväksi, nallesaippuoita, väriliituja, pieniä leluautoja, sukat isällesi. Ja ostin Annille nenäliinan. Se oli vaatimaton, mutta valvoin myöhään yöhön ja kirjailin sen kauniiksi. Olin niin onnellinen, että uusi tyttäreni antoi meille joulun. Halusin hänenkin saavan jotakin erityistä jouluna.
Joulu tuli. Yllätyimme, kun ystävämme kirkosta toivat meille joulukuusen ja laatikollisen lahjoja. He pyytelivät anteeksi, että ne olivat yksinkertaisia tavaroita, jotka oli kääritty sanomalehteen, mutta se oli ihmeellistä! Siellä oli monia hyödyllisiä tavaroita ja hyvää ruokaa syötäväksi. Ja sitten uusi yllätys, Annin ja minun salainen yllätykseni: joulupukki oli tullut kotiimme! Veljesi olivat niin innoissaan! Pian he olivat tuon pienen olohuoneen lattialla ajamassa autoillaan sanomalehden yli ja ali. Sanomalehtipaperia oli kaikkialla! Ann avasi lahjansa ja löysi nenäliinan. Hän itki. Minäkin itkin vähän.
Me valmistimme jouluateriamme. Voi, meillä oli herkkuja, joita emme olleet saaneet pitkään aikaan! Sitten siivosimme jäljet. Ann meni laittamaan nenäliinansa talteen. Mutta se oli hukassa. Etsimme kaikkialta. Ja sitten tajusin, että voi ei, sinun isäsi oli heittänyt sanomalehden poltettavaksi. Oliko nenäliinakin joutunut poltettavaksi? Sen täytyi olla, sillä emme koskaan löytäneet sitä. Mutta Ann ei valittanut. Se, mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut. Hän sanoi olevansa iloinen, koska hänen veljensä olivat iloisia.
Seuraavana jouluna annoin Annille nenäliinan. Pidin huolen, ettei se katoaisi. Kun hän meni naimisiin ja muutti pois, lähetin hänelle joulunenäliinan. En anna hänelle nenäliinaa nykyään siksi, että luulisin hänen tarvitsevan sitä. Annan hänelle nenäliinan kertoakseni hänelle, etten koskaan unohda, mitä hän teki meidän ensimmäisenä yhteisenä joulunamme.”
Monta vuotta sen jälkeen, kun äitini kertoi minulle tämän tarinan, saimme viettää joulua koko perheen kesken. Hälinän keskellä katselin, kun sisareni avasi lahjakääröstä nenäliinan. Näin hänen silmiensä kimaltavan, kun hän ojensi kätensä ja puristi äitimme kättä. Minä ymmärsin. Se ei ollut pelkkä nenäliina. Se oli heidän erityinen muistonsa rakkaudesta, lahjoista ja uhrauksesta. Ja omalla yksinkertaisella tavallaan se muistutti minua siitä, miksi me vietämme joulua – sen hyvin suuren ja rakastavan lahjan ansiosta, joka vaati uhrausta.
Kuvitus Sam Lawlor