Kuka on sinun sankarisi?
Kirjoittaja asuu Kaliforniassa Yhdysvalloissa.
Ellie tiesi, kuka hänen sankarinsa on, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä.
”Sankarin lailla sä vahvana myös Taistele, kunnes saat valmiiksi työs” (Lasten laulukirja, s. 80).
Ellie puri hermostuneena peukalonkynttään. Opettaja Fitz kulki pulpettirivien väleissä ja esitti jokaiselle oppilaalle vuorotellen saman kysymyksen.
”Kuka on sinun sankarisi?” opettaja Fitz kysyi Jeremyltä.
Jeremy vastasi silmänräpäyksessä. ”Minun isäni!” hän sanoi ylpeänä.
Opettaja Fitz hymyili. ”Entä sinun, Sarah?”
Hänen vastauksensa tuli aivan yhtä nopeasti. ”Abraham Lincoln.”
Ellie tunsi sydämensä hakkaavan, kun opettaja Fitz jatkoi oppilaan luota toisen luo. He olivat puhuneet sankareista koko päivän, ja nyt jokaisen piti kertoa, kuka hänen sankarinsa on – koko luokan edessä!
Amber ja Justin sanoivat sankarikseen oman äitinsä. Walter sanoi, että hänen sankarinsa oli isoisä. Muutama muu oppilas kertoi, että heidän sankarinsa oli kuningas tai presidentti.
Enää oli vain muutama oppilas ennen kuin opettaja Fitz tulisi Ellien kohdalle. Hänen täytyi keksiä joku sankari – ja pian.
Ellie katseli nolona kenkiinsä. Ongelmana ei ollut sankarin keksiminen. Hän tiesi jo, kuka hänen sankarinsa on. Se oli Jeesus Kristus. Hän oli parantanut sairaita, herättänyt kuolleista, ja Hän oli maksanut hinnan jokaisen synneistä. Hän oli suurin sankari, mitä on koskaan ollut. Ellie vain pelkäsi liikaa sanoakseen sen.
Ellie puri jälleen peukalonkynttään, kun hän vain ajattelikin sitä, että kertoisi koko luokalle hänen sankarinsa olevan Jeesus Kristus. Entä jos Jeremy nauraisi hänelle? Entä jos Sarah ja Amber kuiskailisivat hänestä välitunnilla?
Tietenkin hän tiesi, että Jeesus Kristus oli hänen sankarinsa. Mutta se ei tarkoittanut, että kaikkien muidenkin täytyisi tietää se.
Opettaja Fitz seisahtui Ellien pulpetin ääreen ja hymyili. ”Ja kuka on sinun sankarisi, Ellie?”
Ellie käänsi katseensa viereisestä oppilasrivistä kohti opettaja Fitziä. ”Abraham Lincoln”, hän kuiskasi.
Opettaja Fitz säteili. ”Hienoa!” hän sanoi mennessään seuraavana vuorossa olevan oppilaan luokse.
Heti kun opettaja oli lähtenyt, Ellie lysähti kasaan helpotuksesta. Onneksi se oli ohi. Se nyt vielä puuttuisi, että koko luokka saisi tietää, että hänen sankarinsa oli –
”Jeesus Kristus”, joku sanoi.
Ellien silmät laajenivat, kun hän käänsi hitaasti katseensa. Siellä – vain vähän kauempana rivissä – istui pieni pörrötukkainen poika. Hän oli laiha ja ujo, ja hän istui aina luokan takaosassa. Ellie ei edes tiennyt hänen nimeään. Hän ei voinut muistaa pojan koskaan sanoneen sanaakaan – tähän asti.
Muutama oppilas kääntyi tuijottamaan poikaa, mutta tämä ei kiinnittänyt heihin huomiota. Hän vain katsoi opettaja Fitziin ja puhui taas. ”Minun sankarini on Jeesus Kristus.”
Opettaja Fitz hymyili aurinkoisesti ja eteni riviä pitkin. Mutta Ellie katsoi poikaa hämmästyneenä. Hän ei itse ollut uskaltanut kertoa kaikille omasta sankaristaan, mutta poika uskalsi. Eikä poika edes käynyt samassa kirkossa kuin hän! Mutta poika tiesi, kuinka tärkeää on olla esimerkkinä Jeesuksesta Kristuksesta silloinkin, kun se on vaikeaa.
Ellie hymyili pojalle. Hän ei enää pelkäisi kertoa, kuka hänen sankarinsa on. Nythän hänellä oli kaksi sankaria.