Puhdasta palvelusta

Vanhin W. Christopher Waddell

seitsemänkymmenen koorumista

Epäitsekäs palveleminen – itsemme unohtaminen, muiden tarpeisiin vastaaminen ja elämämme omistaminen heidän palvelemiseensa – on aina ollut ominaista Jeesuksen Kristuksen opetuslapsille.

Matteuksen evankeliumin luvussa 11 Vapahtaja antaa meille merkittävän opetuksen sen myötä, mitä Hän ei sanonut vastatessaan Johannes Kastajan opetuslasten esittämään kysymykseen.

”Kun Johannes vankilassa kuuli Kristuksen teoista, hän lähetti opetuslapsensa

kysymään: ’Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?’

Jeesus vastasi heille: ’Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette:

Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.’” (Matt. 11:2–5.)

Sen sijaan että Vapahtaja olisi esittänyt lyhyen opillisen selityksen, että Hän tosiaankin oli ”se, jonka on määrä tulla”, Hän vastasi sen avulla, mitä Hän teki – esimerkillään palvelemisesta.

Vanhin Richard G. Scott kahdentoista apostolin koorumista muistutti meitä huhtikuun 2014 yleiskonferenssissa: ”Me palvelemme taivaallista Isäämme parhaiten olemalla vanhurskaana vaikutuksena muille ja palvelemalla heitä. Suurin maan päällä koskaan elänyt esimerkki on Vapahtajamme Jeesus Kristus.”¹

Epäitsekäs palveleminen – itsemme unohtaminen, muiden tarpeisiin vastaaminen ja elämämme omistaminen heidän palvelemiseensa – on aina ollut ominaista Jeesuksen Kristuksen opetuslapsille. Kuten kuningas Benjamin opetti yli sata vuotta ennen Vapahtajan syntymää: ”Kun olette lähimmäistenne palveluksessa, olette pelkästään Jumalanne palveluksessa” (Moosia 2:17).

Jaakob muistuttaa meitä siitä, että olennainen osa ”puhdasta palvelusta” on muiden palveleminen – se, että huolehdimme ”orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa” (Jaak. 1:27). ”Puhdas palvelus” on enemmän kuin julistus siitä, mihin uskoo; se on näyttö siitä, mihin uskoo.

Rakastakaa kanssakulkijoitanne

Keskellä heinäkuuta vuonna 1984, vain joitakin viikkoja sen jälkeen kun vaimoni Carol ja minä olimme solmineet avioliiton Los Angelesin temppelissä Kaliforniassa, olimme matkalla Utahiin, jossa minä aloittaisin työurani ja Carol saisi yliopisto-opintonsa päätökseen. Ajoimme kumpikin omalla autolla. Näihin kahteen autoon oli lastattu kaikki, mitä omistimme.

Suunnilleen matkan puolivälissä Carol ajoi autoni vierelle ja alkoi viittilöidä minulle. Tämä tapahtui aikana ennen kännyköitä ja älypuhelimia, tekstaamista ja twiittaamista. Kun näin hänen kasvojensa ilmeen auton ikkunan läpi, huomasin, ettei hän ollut kunnossa. Hän viittilöi voivansa jatkaa ajamista, mutta olin huolissani tuoreesta vaimostani.

Kun lähestyimme Utahissa sijaitsevaa Beaver-nimistä pikkukaupunkia, hän ajoi jälleen viereeni ja näin, että hänen täytyi pysähtyä. Hän oli sairas eikä kyennyt jatkamaan. Meillä oli kaksi autoa täynnä vaatteita ja häälahjoja, mutta valitettavasti meillä oli hyvin vähän rahaa. Meillä ei ollut varaa hotellihuoneeseen. En oikein tiennyt, mitä tehdä.

Kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt Beaverissa, enkä oikeastaan tiennyt, mitä minun pitäisi etsiä, joten ajelimme ympäriinsä muutaman minuutin, kunnes näin puiston. Ajoimme parkkipaikalle, ja löysimme varjostavan puun, jonka juurelle levitin huovan, jotta Carol voisi levätä.

Muutaman minuutin kuluttua lähes tyhjälle parkkipaikalle ajoi auto ja pysähtyi kahden automme viereen. Suunnilleen meidän äitiemme ikäinen nainen nousi autostaan ja kysyi, mikä oli hätänä ja voisiko hän olla avuksi. Hän mainitsi huomanneensa meidät ohi ajaessaan, ja hänestä oli tuntunut, että hänen tuli pysähtyä. Kun selitimme tilanteen, hän pyysi heti meitä seuraamaan häntä kotiinsa, jossa voisimme levätä niin kauan kuin oli tarpeen.

Pian olimme mukavassa sängyssä vilpoisassa makuuhuoneessa hänen kotinsa kellarikerroksessa. Juuri kun olimme asettuneet aloillemme, tämä ihastuttava sisar mainitsi, että hänen täytyi mennä asioille ja että jäisimme kahdestaan muutamaksi tunniksi. Hän sanoi meille, että jos olimme nälkäisiä, voisimme etsiä keittiöstä syötävää, ja jos lähtisimme ennen hänen paluutaan, meidän tulisi sulkea ulko-ovi.

Saatuaan kovasti tarvitsemaansa lepoa Carol tunsi olonsa paremmaksi, ja jatkoimme matkaamme poikkeamatta keittiöön. Kun lähdimme, ystävällinen nainen ei vielä ollut palannut kotiinsa. Valitettavasti emme merkinneet osoitetta muistiin, emmekä ole koskaan kunnolla kiittäneet omaa laupiasta samarialaistamme, joka pysähtyi matkansa varrella ja avasi ovensa hädässä oleville muukalaisille.

Miettiessäni tätä kokemusta mieleeni tulevat presidentti Thomas S. Monsonin sanat. Hän jos kuka on verraton esimerkki Vapahtajan kehotuksesta: ”Mene ja tee sinä samoin” (Luuk. 10:37). Presidentti Monson on sanonut: ”Me emme voi todella rakastaa Jumalaa, ellemme rakasta kanssakulkijoitamme tällä matkalla kuolevaisuudessa.”²

Missä tahansa tapaamme ”kanssakulkijoita” – matkalla tai kotonamme, leikkikentällä tai koulussa, työpaikalla tai kirkossa – niin kun etsimme, näemme ja toimimme, meistä tulee enemmän Vapahtajan kaltaisia siunatessamme ja palvellessamme muita matkan varrella.

Etsikää

Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on opettanut:

”Toisin kuin kallis Vapahtajamme, me emme tietenkään voi sovittaa ihmiskunnan syntejä. Sitä paitsi emme missään tapauksessa pysty kantamaan kaikkia kuolevaisuuden sairauksia, heikkouksia ja murheita (ks. Alma 7:11–12).

Voimme kuitenkin pienemmässä mittakaavassamme, aivan kuten Jeesus on kehottanut, pyrkiä tulemaan sellaisiksi kuin Hän (ks. 3. Nefi 27:27).”³

Kun etsimme tilaisuuksia tulla Hänen kaltaisikseen, sellaisiksi, joilla on vilpitön halu siunata ”kanssakulkijoitamme”, meille annetaan mahdollisuuksia unohtaa itsemme ja kohottaa toisia. Nämä mahdollisuudet voivat usein olla epämukavia, ja ne voivat koetella todellista haluamme tulla enemmän Mestarimme kaltaisiksi – Hänen, jonka suurenmoisin palvelutyö, Hänen ääretön sovituksensa, oli kaikkea muuta kuin mukava. Hän sanoo: ”Kuitenkin, kunnia olkoon Isän, minä join ja saatoin päätökseen valmisteluni ihmislasten hyväksi” (OL 19:19).

Kun vilpittömästi tavoittelemme sitä, että meistä tulisi enemmän Vapahtajan kaltaisia, saamme mahdollisuuden nähdä sellaista, mitä emme muuten näkisi. Meidän laupias samarialaisemme eli niin lähellä Henkeä, että hän voi vastata Hengen kuiskaukseen ja lähestyä apua tarvitsevaa muukalaista.

Nähkää

Hengellisin silmin näkeminen tarkoittaa asioiden näkemistä sellaisina, kuin ne todella ovat, ja sellaisten tarpeiden huomaamista, joita emme ehkä muutoin huomaisi. Vertauksessa lampaista ja vuohista eivät ”siunatut” sen enempää kuin ”kirotutkaan” tunteneet Vapahtajaa niiden joukossa, jotka olivat nälkäisiä, janoisia, alastomia tai vangittuja. Vastauksena heille osoitettuun sijaan he kysyivät vain: ”Milloin me näimme sinut?” (Ks. Matt. 25:34–39, 40–44.)

Vain ne, jotka olivat nähneet hengellisin silmin ja huomanneet tarpeen, toimivat ja siunasivat kärsiviä. Meidän laupias samarialaisemme tunnisti tarpeen, kun hän näki hengellisillä silmillään.

Toimikaa

Saatamme nähdä tarpeita ympärillämme, mutta koemme olevamme riittämättömiä vastaamaan niihin ja oletamme, ettei se, mitä voimme tarjota, ole kyllin. Kun etsimme tilaisuuksia tulla sellaisiksi kuin Hän on ja kun näemme kanssakulkijoidemme tarpeita hengellisin silmin, meidän täytyy luottaa siihen, että Herra voi toimia meidän kauttamme. Ja sitten meidän täytyy toimia.

Mennessään temppeliin Pietari ja Johannes tapasivat miehen, ”joka oli ollut rampa syntymästään saakka” ja joka pyysi heiltä almua (ks. Ap. t. 3:1–3). Pietarin vastaus on esimerkki ja kutsu meille jokaiselle:

”’Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele.’

Hän tarttui miestä oikeasta kädestä ja auttoi hänet ylös.” (Ap. t. 3:6–7.)

Voimme toimia antamalla omaa aikaamme ja kykyjämme, sanomalla ystävällisen sanan tai kantamalla raskaan taakan. Kun etsimme tilaisuuksia ja näemme, meidät asetetaan olosuhteisiin ja tilanteisiin, joissa voimme toimia ja olla siunaukseksi. Meidän laupias samarialaisemme toimi. Hän vei meidät kotiinsa ja antoi meille, mitä hänellä oli. Oikeastaan hän sanoi: ”Mitä minulla on, sitä minä sinulle annan.” Se oli juuri sitä, mitä me tarvitsimme.

Presidentti Monson on opettanut näitä samoja periaatteita:

”Me jokainen kuljemme matkalla läpi kuolevaisuuden omaa Jerikon tietämme. Millaisia tulevat olemaan sinun kokemuksesi? Millaisia tulevat olemaan minun kokemukseni? Enkö minä huomaa ihmistä, joka on joutunut ryövärien käsiin ja tarvitsee apua? Etkö sinä huomaa?

Olenko minä se, joka näkee loukkaantuneen ja kuulee hänen hartaan pyyntönsä ja siirtyy kuitenkin tien toiselle puolelle? Oletko sinä?

Vai olenko minä se, joka näkee, joka kuulee, joka pysähtyy ja joka auttaa? Oletko sinä?

Jeesus antoi meille tunnuslauseen: ’Mene ja tee sinä samoin.’ Kun me tottelemme tuota kehotusta, meille aukeaa iankaikkisen ilon näköala, jonka veroista tuskin on ja jota mikään ei voi ylittää.”⁴

Kun meistä tulee enemmän Vapahtajan kaltaisia etsimisen, näkemisen ja toimimisen ansiosta, tulemme tietämään kuningas Benjaminin sanojen totuuden: ”Kun olette lähimmäistenne palveluksessa, olette pelkästään Jumalanne palveluksessa” (Moosia 2:17).