Henki kuiskasi minulle
Christina Albrecht Earhart, Washington, USA
Kuvitus Bradley H. Clark
”Hei, kaverit! Tulkaa takaisin!” hätääntynyt ääni huudahti.
Käännyin ympäri ja huomasin kahden noin viisi- ja seitsemänvuotiaan pojan juoksevan kaupan parkkipaikan läpi kyyneleet vuolaasti virraten. Myyjä näytti huolestuneelta huutaessaan heidän peräänsä.
Kun käännyin takaisin autooni päin, Henki kuiskasi: ”Sinä voit auttaa heitä.” Kuiskaus oli hiljainen mutta niin selvä, että hetkeä myöhemmin juoksin parkkipaikan läpi poikia kohti.
Huomasin vanhemman pojan seisovan ruskean tila-auton vieressä. Menin lähemmäksi ja polvistuin hänen viereensä.
”Hei! Minun nimeni on Christina. Oletko kunnossa?”
Kuullessaan sanani hän itki vielä kovempaa ja peitti kasvonsa käsivarrellaan. Myyjä ja toinen poika tulivat paikalle.
”He taitavat puhua vain ranskaa”, myyjä sanoi minulle. ”Löysimme heidät juoksemassa pitkin kauppaa, eksyneinä.”
Esittelin itseni uudelleen lapsille ranskaksi. Ranska on äidinkieleni, mutten ole puhunut sitä sen jälkeen kun minut adoptoitiin englanninkieliseen perheeseen ollessani pikkulapsi. Tavallisesti puhun ranskaa kehnosti. Sillä hetkellä se ei kuitenkaan ollut kömpelöä tai väkinäistä. Sanat tulivat selkeinä mieleeni ja huulilleni, kun lohdutin poikia.
Nyyhkytysten välillä vanhempi poika selitti sanojen tulviessa nopeasti, ettei hän ollut veljensä kanssa löytänyt vanhempiaan mistään kaupan sisällä, joten he olivat juosseet ulos etsimään heitä. Kuunnellessani sitä tajusin hämärästi, kuinka ihmeellistä oli, että sen lisäksi että puhuin sujuvaa ranskaa, myös ymmärsin helposti ja lohdutin kahta pelästynyttä lasta.
”He eksyivät vanhemmistaan ja haluavat odottaa heitä täällä autonsa luona”, kerroin myyjälle. Pikkupoika kertoi minulle vanhempiensa nimet, ja annoin ne myyjälle, jotta hän voisi kuuluttaa heitä. Muutaman minuutin kuluttua poika näki isänsä tulevan kaupasta ja juoksi häntä vastaan.
Kun seurasin poikaa tämän isän luokse, huomasin, etten enää pystynyt jättämään edes hyvästejä ranskaksi. Yritin turhaan sanoa jotakin, mitä pojat ymmärtäisivät, mutten kyennyt sanomaan kuin muutamia yksittäisiä sanoja. Lopulta turvauduin englannin kieleen ja sanoin pojille: ”Hei hei. Oli hauska tavata.”
Kun jätin pojat vanhempiensa huomaan, olin täynnä kiitollisuutta. Taivaallinen Isä oli lohduttanut minun avullani kahta pienimmistään. Tunsin itseni nöyräksi, koska Herra oli lisännyt vähäisiä kykyjäni täyttääkseen tarkoituksensa. Olen kiitollinen siitä, että sain todistaa, mitä voi tapahtua, kun annamme itsemme Hänen avukseen, kun meihin vedotaan mitä ihmeellisimmissäkin tilanteissa.