Pohdintoja
Ikkuna uima-altaalle päin
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Perhesuhteemme voivat auttaa meitä oppimaan ja ymmärtämään evankeliumia ja elämään sen mukaan.
Kuvitus Allen Garns
Lomamme oli lopuillaan. Sinä aamuna vohveleita syödessämme suunnittelimme, kuinka voisimme parhaiten viettää aikamme hotellilla ennen rasittavaa viiden tunnin ajomatkaa kotiin. Mieheni päätti vielä kerran viedä kolme pientä tytärtämme uima-altaalle pitämään hauskaa. Minä käyttäisin hyväkseni kuntosalin juoksumattoa.
Valitsemani juoksumaton edessä oli koko seinän kattava ikkuna, josta oli näkymä uima-altaalle. Pian näin perheen, oman perheeni, tulevan uima-altaalle. Pyyheliinat, kengät ja T-paidat lentelivät ympäriinsä, kun tytöt valmistautuivat innoissaan hyppäämään veteen. Tavallisesti kuljin heidän perässään poimien maasta vaatteita ja kenkiä rehellisesti sanottuna hieman harmissani. Sen sijaan nyt katselin perhettä kauempaa, ikään kuin edessäni oleva valtava ikkuna olisi elokuvateatterin valkokangas. Samalla kun jalkani takoivat rytmikkäästi juoksumatolla, katselin uima-altaalle päin.
Näin, kuinka iloisina kaikki nauroivat ja leikkivät yhdessä. Ajattelin tilanteita, jolloin olin lannistunut pienistä kiistoista, joita perheessä vääjäämättä tulee, ja siitä epämukavasta tunteesta, etten parhaista yrityksistäni huolimatta osannut opettaa lapsiani rakastamaan toisiaan. Mutta kun katselin heitä, näin ihmisiä, jotka olivat onnellisia yhdessä. Huomasin, etten ollutkaan epäonnistunut yrittäessäni opettaa heitä rakastamaan toisiaan; en vain osannut huomata, että he kykenivät siihen.
Katselin, kuinka yksi tytöistä hyppäsi uima-altaan reunalta isän syliin kerran toisensa jälkeen. Ajattelin kaikkia niitä suuria hyppyjä, joita hän tekisi elämänsä aikana, ja toivoin, että hän voisi luottaa siihen, että taivaallinen Isä ottaa hänet vastaan joka kerta. Tiesin, että jokainen hyppy auttoi häntä oppimaan luottamusta ja että perheeseemme kuuluminen oli turvallinen tapa opetella sitä.
Toinen tytär opetteli uimaan paremmin. Näin, kuinka perheen kannustus sai hänet jatkamaan harjoittelua. Hänen elämässään tulisi aikoja, jolloin hän tarvitsisi samaa tukea vielä vaikeampien haasteiden edessä.
Sitten näin, kuinka kolmas tyttäremme tönäistiin vahingossa uima-altaaseen. Harmissaan ja vihaisena hän pärskytteli ylös vedestä ja meni istumaan tuolille. Perheenjäsenet huomasivat heti hänen puuttuvan joukosta. Katselin, kuinka jokainen rohkaisi häntä rakastavasti liittymään jälleen heidän joukkoonsa. Lopulta hän teki sen, ja ajattelin hänen tulevaisuuttaan, kaikkia niitä hetkiä, jolloin hän tuntisi loukkaantuneensa ja haluaisi vain antaa periksi. Toivoin, että hän saisi aina perheensä suomasta rakkaudesta voimaa kestää.
Yhtäkkiä tajusin sen: perheemme voi olla avainasemassa siinä, että kykenemme oppimaan ja ymmärtämään evankeliumia ja elämään sen mukaan. Nefi huomautti, että ”vähäisin keinoin Herra voi saada aikaan suuria” (1. Nefi 16:29). Niin on perheissäkin. Kyllä, vanhemmilla on vaikeaa. Mutta jokaisella pyrkimyksellä opettaa ja kouluttaa ja rakastaa, olipa se kuinka vähäinen hyvänsä, on väliä.
Pieni elokuvani oli päättymässä. Kun pysäytin juoksumaton ja katselin, kuinka perheeni keräsi vaatteitaan, tunsin uudistunutta päättäväisyyttä jatkaa, tehdä edelleen kaikkia niitä pieniä asioita, joiden toisinaan pelkään olevan merkityksettömiä.