Pohdintoja
Hurraa!
Kirjoittaja asuu Oregonissa Yhdysvalloissa.
Eräs nelivuotias auttoi minua arvostamaan sakramenttia uudella tavalla.
Kuvitus Carolyn Vibbert
Mieleni oli keskittynyt Vapahtajaan seurakunnan päättäessä sakramenttilaulun laulamista, mutta laulukirjaa sulkiessani urkumusiikki jatkui. Sen päivän suuren osanottajamäärän vuoksi oli tarpeen, että säestäjä soitti vielä kaksi säkeistöä sillä aikaa kun papit saivat leivän murtamisen päätökseen. Olin kiitollinen siitä ylimääräisestä ajasta. Sen ansiosta minulla oli ylimääräinen hetki pohtia kunnioittavasti ennen sakramenttirukouksia.
Rukousten aikana seurasin huolellisesti sanoja, joita papit lausuivat, kun he siunasivat Kristuksen meidän puolestamme antaman uhrin vertauskuvat. Juuri kun jälkimmäinen rukous päättyi ja sillä hetkellä kun seurakunta yhtyi siihen, niin ”aamenten” keskeltä ja kaksi riviä taaempaa kajahti ilmoille erään nelivuotiaan pojan ääni.
”Hurraa!” hän huudahti.
Hänen tahaton huudahduksensa oli sen verran äänekäs, että se sai useat lähellä olevat lapset tirskumaan. Myönnän, että se toi minunkin huulilleni kysyvän hymyn.
”Hurraa?” ajattelin. Sepä outo reaktio sakramenttirukouksiin. Epäilemättä se oli reaktio, jota en ollut kuullut koskaan aiemmin enkä todennäköisesti enää koskaan kuulekaan. Päätämmehän me rukouksemme sanalla ”aamen”.
Kenties tuo pieni lapsi oli vaistonnut enemmän totuutta kuin minä.
Hurraa kertoo innostuneisuudesta. Se on ilon huudahdus, tavallisesti voitosta. Toisinaan sitä huudetaan osoittamaan hyväksyntää jollekulle, joka on saanut vaikean tehtävän päätökseen hyvin.1
Mieleni tarttui välittömästi siihen ajatukseen. Niin, ajattelin – hurraa, Jeesus Kristus voitti kuoleman, jotta me kaikki voimme nousta kuolleista! Hurraa, sovituksensa ansiosta Hän voi antaa syntimme anteeksi! Vielä tarkentaen, Hän voi antaa minulle anteeksi minun syntini! Hurraa, Hänen armonsa ansiosta voin palata taivaallisen Isäni luo ja päästä osalliseksi iankaikkisen elämän toivosta! Niin! Hurraa!
Kun hiljaa mielessäni huudahdin näitä kiitollisuuden ylistyksiä taivaalliselle Isälleni, Pyhä Henki täytti sydämeni ilolla, joka sai minut miltei kyyneliin. Sinä päivänä pikkupoika oli minun paimeneni (ks. Jes. 11:6), ja riemuitsin siitä, että minulla oli tuore näkemys Vapahtajan sovituksen suomiin siunauksiin elämässäni.