Seitsemän herkkää ihmettä matkan varrella
Kirjoittaja asuu Nevadassa USA:ssa.
Herra on siunannut elämääni ihmeillä, jotka ovat auttaneet minua kulkemaan sitä tietä, jonka Hän on minulle varannut.
Kuvitus Red Hansen
Opettaessani ja palvellessani monia suurenmoisia ihmisiä Fort Worthin lähetyskentällä Texasissa Yhdysvalloissa pohdin usein siunattua elämääni. Kaikista kokemuksistani ihmettelin erityisesti seitsemää, joita pidän ihmeinä.
Ensiksi, selviydyin hengissä varhaislapsuudessani, joka alkoi perin vaatimattomissa oloissa. Synnyin maalattialle äitini majassa Dessiessä Etiopiassa. Äiti oli ainoa sukulainen, jonka olen koskaan tuntenut, ja hän oli itse rakentanut risuista ja savesta kaksi ja puoli metriä korkean kupukattoisen majan, jonka hän päällysti ruoholla ja lehdillä. Paikkakunnallamme ei ollut juoksevaa vettä eikä saniteettitiloja. Sairaudet ja kuolema riehuivat valtoimenaan kebelessämme eli naapurustossamme. Ruokaa oli hyvin vaikea löytää ja meidän oli mahdotonta ostaa sitä. Äiti ja minä näimme nälkää joka päivä.
Kun olin neljän vanha, äiti sairastui parantumattomasti. Hän pinnisti viimeisillä voimillaan, ja raahustimme sairaalaan. Siellä rakas, uupunut äitini kuoli. Sairaalan väki pelasti minut järjestämällä minulle paikan Etiopian pääkaupungin Addis Abeban eräästä orpokodista, niin etten joutunut elämään kaduilla ja kuolemaan nälkään.
Toinen ihme tuli, kun elämäni muuttui dramaattisesti. Tässä orpokodissa asuin siistissä rakennuksessa, nukuin oikeassa vuoteessa ja söin niin paljon kuin halusin. Muutkin orvot olivat kokeneet rakkaan ihmisen menetyksen, ja he opettivat minua selviytymään äitini menettämisestä. Iltaisin kokoonnuimme laulamaan lauluja englannin kielellä ja rukoilemaan amharan kielellä, joka on äidinkielemme. Rukoilimme toistemme puolesta ja pyysimme Jumalaa siunaamaan meitä niin, että meidät adoptoitaisiin ”mukavaan, ystävälliseen, rakastavaan kotiin”. Sekä laulut että rukoukset vaikuttivat elämääni valtavasti. En koskaan lakannut rukoilemasta.
Kolmanneksi, tutustuin lähetyssaarnaajiin ja kirkkoon ollessani kahdeksanvuotias. Minut kutsuttiin katsomaan Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon ensimmäisen rakennuksen vihkimistä Etiopiassa sunnuntaina 30. marraskuuta 2003. Vihkimistilaisuudessa tunsin Pyhän Hengen voimallisen vaikutuksen, ja paikalla olleet lähetyssaarnaajat säteilivät iloa, onnea ja sitä samaa voimakasta henkeä. Muistan ajatelleeni, että halusin olla samanlainen kuin he olivat. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka voisin koskaan saavuttaa tämän tavoitteen.
Neljäs ihme tapahtui pian sen jälkeen. Eräs perhe Yhdysvalloista adoptoi minut. Uusi isäni haki minut orpokodista ja toi minut kotiin. Aloimme tutustua toisiimme, ja aloin asettua uuteen ympäristööni.
Heti saavuttuani eteen tuli lukuisia haasteita. Kaikkialla, minne meninkin, ihmiset nauroivat englannin kielen taidolleni. Rajallinen koulunkäyntini aiheutti ongelmia koulussa. Rukoilin apua ja sitten tein töitä uutterammin ja nokkelammin kuroakseni umpeen tiedoissani ammottavan kuilun, varsinkin englannin kielessä. Jälleen kerran taivaallinen Isä vastasi rukouksiini. Kaksi vuotta myöhemmin siirryin ylpeänä yhden luokan yli.
Sitten elämä perheessäni hajosi. Rukoukset Herralle, korkeat henkilökohtaiset tavoitteet ja syvä halu menestyä kantoivat minut läpi sen äärimmäisen rankan ajan. Viimein erään sosiaalityöntekijän avulla isäni ja minä sovimme adoption purkamisesta. Tänä aikana tarvittiin rukouksia, kärsivällisyyttä, uskoa ja apua taivaalliselta Isältä.
Olin nyt 15-vuotias ja menin vuodeksi asumaan erään sijaisperheen luo. Silloin elämässäni tapahtui viides ihme. Ollessani laskemassa kelkkamäkeä kahden ystäväni kanssa tapasin erään myöhempien aikojen pyhiin kuuluvan perheen, jossa oli kaksi mukavaa tytärtä. Kotimatkalla toinen tyttäristä sanoi: ”Luulen, että Herra haluaa meidän adoptoivan Ephrem Smithin.” Merkittävää oli, että perheen kolme muuta jäsentä olivat myös saaneet saman innoituksen. Isä työskenteli sosiaalipalvelujen osastolla, ja pian muutin uuteen kotiini. Suurenmoinen uusi isäni antoi minulle aivan alusta alkaen tahdonvapauden. Esimerkiksi hän selitti, että heidän perheensä menee sunnuntaisin kirkkoon. Hän antoi minun valita, menenkö heidän kanssaan vai jäänkö kotiin. Hän sanoi, että he rakastaisivat minua silti, vaikka päättäisin olla menemättä kirkkoon. Päätin mennä kirkkoon, ja olen tehnyt sittemmin monia muita vanhurskaita valintoja.
Kuudes ihme tapahtui, kun sain todistuksen evankeliumista. Eräänä sunnuntaina istuin sakramenttikokouksessa laulamassa laulua ”Oi Jeesuksen laupeus” (MAP-lauluja, 116). Silmistäni alkoi vieriä isoja kyyneliä, kun sain henkilökohtaisen todistuksen siitä, että Jeesus on Kristus ja että kirkko on Hänen kirkkonsa.
Viimein yhdeksän vuotta myöhemmin tiesin, miten tulla niiden lähetyssaarnaajien kaltaiseksi! Lähetyssaarnaajien ikäraja oli nyt 18 vuotta, mutta adoptiotani ei ollut vielä saatu päätökseen. Odotin seitsemän pitkää kuukautta, kunnes adoptioni oli kunnossa. Vihdoin pääsin lähettämään lähetystyöpaperini. Neljä päivää myöhemmin sain lähetystyökutsuni. Yhden ainoan viikon sisällä Herra oli siunannut minua lopullisilla adoptiopäätöspapereilla ja lähetystyökutsulla. Arvostan kumpaakin asiakirjaa suuresti! Ne ovat minun seitsemäs ihmeeni. Aivan tosiaan – tarvittiin monta ihmettä matkan varrella alkaen siitä savimajasta Etiopiassa aina arvostamaani lähetystyöhön.