Tunsimme temppelin hengen

Kathy Rossier, Kalifornia, USA

Kuvitus Allen Garns

Minulla oli tilaisuus käydä tyttäreni Callien luona Las Vegasissa Nevadassa Yhdysvalloissa, minne hän oli hiljattain muuttanut miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Callien seurakunnan kokoukset alkoivat kahdeltatoista, joten meillä oli mukavan kiireetön aamu valmistautuessamme ja keskustellessamme siitä, mitä tekisimme kirkon jälkeen. Koska Calliella ei ollut vielä ollut tilaisuutta käydä temppelissä, päätimme mennä temppelialueelle ottamaan kuvia lapsista.

Kaikkien temppelien tavoin myös Las Vegasin temppelin alue on kaunis ja hyvin hoidettu kauniine kukkineen ja suihkulähteineen.

Luettuaan presidentti Thomas S. Monsonin esittämän kertomuksen Callie oli innokas viemään lapsensa temppelin luo, jotta nämä voisivat koskettaa sitä (ks. ”Tie rauhaan”, Liahona, maaliskuu 2004, s. 5–6). Hän aloitti selittämällä temppelin pyhyyttä ja tärkeyttä tyttärelleen Stellalle.

Stella ymmärsi yhtä hyvin kuin kuka tahansa kolmivuotias ymmärtäisi, ja kehotimme häntä koskettamaan temppeliä. Otimme useita kuvia siitä, kun Stella ja hänen kolmen kuukauden ikäinen veljensä koskettivat temppeliä.

Kun oli aika lähteä, Stella oli erityisen vastahakoinen. Luulimme ymmärtävämme miksi – hänellä oli hauskaa kauniissa paikassa ja hän tunsi epäilemättä samaa henkeä kuin mekin.

Kun olimme saaneet hänet autoon ja turvavöihin, aloimme tehdä lähtöä. Käännyin ympäri, vilkutin ja sanoin Stellalle: ”Sano – hei hei, temppeli.” Hän katsoi temppeliä, vilkutti ja sanoi: ”Hei hei, temppeli. Hei hei, pappa.” En ollut varma, olinko kuullut hänen sanansa oikein, mutta kun käännyin katsomaan Calliea ja näin hänen silmiensä täyttyneen kyynelistä, tiesin, että olimme kumpikin kuulleet saman.

Stellan isoisä – mieheni Tim – oli kuollut neljä vuotta ennen Stellan syntymää. Stella oli varmastikin nähnyt valokuvia isoisästä ja kuullut perheen puhuvan hänestä, mutta emme olleet puhuneet hänestä sinä päivänä.

Kun Tim kuoli, meillä oli vain yksi lapsenlapsi. Nyt meillä on kaksitoista lastenlasta, ja aina kun pitelen sylissäni yhtä niistä kallisarvoisista uusista pienokaisista, jotka ovat niin hiljattain lähteneet taivaallisen Isämme luota, haluan kysyä: ”Saitko tavata isoisäsi? Mitä neuvoja hän antoi sinulle läksiäisiksi?”

Sinä päivänä todistukseni temppelien pyhyydestä vahvistui. Emme ehkä voi viedä pieniä lapsiamme mukanamme temppeliin sisälle, mutta voimme viedä heidät aivan ovien luo ja antaa heidän koskettaa kädellään niitä ovia, joita lukemattomat kelvolliset jäsenet ovat avanneet mennessään Herran huoneeseen.