Kotimme, perheemme
Kuolenko minä?
Kirjoittaja asuu Nevadassa Yhdysvalloissa.
En tiennyt, miksi ajatukset kuolemasta olivat yllättäen pelästyttäneet poikani, mutta hänen kaipaamansa tyynnyttely sisältyy evankeliumin totuuksiin.
Seitsenvuotias poikani polki kiivaasti mutta ei päässyt mihinkään. Ketjut olivat irronneet hänen pyörästään. Menin auttamaan häntä selviytymään ahdingostaan ja käänsin pyörän ylösalaisin, jotta pääsisin käsiksi ketjuihin. Minun työskennellessäni hän kysyi: ”Isä? Kun minä kuolen, olenko minä ihan veren peitossa?”
Hieman järkyttyneenä kohotin katseeni häneen. Hän oli kyynelissä.
”Mitä? Et!” sanoin. ”Et sinä kuole.” Istahdin jalkakäytävän reunalle, ja hän istahti syliini. Hän itki itkemistään. Mistä hän oli tällaista saanut mieleensä?
”Pursuavatko minun sisukseni ulos?” hän kysyi.
Oliko pikku poikani katsonut kauhuelokuvia vai mitä? ”Ei!” sanoin. Kerroin hänelle uudelleen, ettei hän kuolisi.
”Ei, isä. Eivätkö kaikki ihmiset kuole?”
Vedin syvään henkeä. Tätä keskustelua en ollut otaksunut käyväni niin pienen lapsen kanssa.
Kun minusta tuli isä, lupasin itselleni, etten koskaan salaisi totuutta lapsiltani, mutta ajatus, että kertoisin kenellekään heistä, että he kuolisivat jonakin päivänä, oli painajaismainen. Yritin sivuuttaa hänen kysymyksensä. ”Sinun ei tarvitse surra sitä vielä nyt”, sanoin. ”Ole vain onnellinen poika ja pidä hauskaa äläkä sure. Sinä tulet elämään pitkän, pitkän aikaa.”
”Minä en halua kuolla”, hän sanoi.
”Mitä minä nyt teen?” mietin itsekseni. Päässäni pyörivät ajatukset siitä, että sanoisin jotakin väärää ja järkyttäisin hänen mieltään ainaiseksi. ”Mitä minä teen?” Lausuin hiljaisen rukouksen ja pyysin apua.
Aloin kertoa hänelle pelastussuunnitelmasta. Kerroin hänelle, että me kaikki olemme tässä maailmassa vain käymässä. Kerroin hänelle, kuinka jokainen meistä koostuu kahdesta osasta: ruumiista ja hengestä. Kerroin hänelle, että kun ihmiset kuolevat – ja on totta, että meidän kaikkien on joskus kuoltava – kyse on vain siitä, että fyysinen ruumiimme lakkaa toimimasta. Henkemme on iankaikkinen, eikä se kuole koskaan (ks. Alma 40:11).
Kerroin hänelle, että Jeesus Kristus on meidän Vapahtajamme, koska Hänen ansiostaan meidän kaikkien on mahdollista olla yhdessä, vaikka meidän täytyykin joskus olla jonkin aikaa erossa. Opetin hänelle, että Vapahtaja kuoli vuoksemme ja nousi kuolleista ja että koska Hän elää, meidän henkemme palaa jonakin päivänä ruumiiseemme, eikä meidän enää koskaan tarvitse kohdata kuolemaa (ks. Alma 11:43–45).
Hän kysyi, olinko koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Kerroin hänelle, että olin voinut hyvästellä isovanhempani heidän hautajaisissaan. Kerroin hänelle, että vaikka heidän ruumiinsa onkin kuollut, heidän henkensä on yhä elossa, ja me voimme toisinaan tuntea heidän olevan lähellä.
Poikani pelot laantuivat, ja nyyhkytykset vaihtuivat hänen tavanomaisiksi kikatuksikseen. Ajatus siitä, että sukulaiset käyvät luonamme, vaikka emme voisikaan nähdä heitä, sai hänet hymyilemään.
Kävelimme yhdessä takaisin kotiin ja työnsimme korjatun pyörän autotalliin. Ajattelin sitä, mitä olin sanonut. Ajattelin haluani kertoa totuus lapsilleni ja vastauksia, jotka olin antanut pojalleni.
Sillä hetkellä tunsin valtavaa kiitollisuutta siitä, että minulla on todistus Jeesuksen Kristuksen evankeliumista. Koska minä jo tiesin, että pelastussuunnitelma on todellinen, pystyin puhumaan pojalleni varmasti ja rehellisesti ja antamaan hänelle voimaa voittaa pelkonsa.
Valmistautumiseni tähän hetkeen alkoi paljon ennen poikani syntymää. Kun valmistauduin lähetystyöhön, tavoitteenani oli hankkia todistus kaikista niistä evankeliumin asioista, joita saattaisin joutua opettamaan. Asia, joka tuotti minulle eniten vaikeuksia, oli kuolleiden ylösnousemus.
Tutkin, pohdin ja rukoilin. Paastosin ja pyysin todistusta. Jonkin ajan kuluttua Pyhä Henki todisti minulle, että ylösnousemus on todellinen, että kuoleman jälkeen todella on elämää ja että pelastussuunnitelman lupaukset ovat todellisia. (Ks. 1. Nefi 10:19.)
Tuosta todistuksesta tuli tärkeä lähetystyössäni, mutta siitä tuli yksi kallisarvoisimpia lahjojani, kun poikani kaipasi mielenrauhaa.
Olen hyvin kiitollinen tuosta todistuksesta, ja todistan, että pelastussuunnitelma on todellinen. Todistan siitä, miten tärkeää on vahvistaa todistustamme, jotta kun me tai rakkaamme tunnemme pelkoa, me voimme saada rauhaa todistuksestamme ja ymmärryksestä, joka meillä on Jeesuksen Kristuksen evankeliumista.