Kun suunnitelmasta tuli todellinen
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Yhtäkkiä pelastussuunnitelma oli enemmän kuin pelkkä kaaviokuva – se oli toivoni ja lohtuni lähde.
Valokuvakuvitus Allan Davey
”Kirjoittakaa paperiin kaikki taitonne ja valitkaa niistä yksi, josta kerrotte meille”, sisar Jensen sanoi lehvänsitojien luokallemme. Minä selitin ylpeänä, että lentopallon pelaaminen oli paras taitoni ja että seuraava kautemme – viimeinen lentopallovuoteni – olisi tähänastisista paras.
”Taitoja on monenlaisia. Jotkin ovat hengellisiä lahjoja”, sisar Jensen opetti. ”Uskon, että taivaallinen Isä on siunannut minua niin, että pystyn rakastamaan jokaista lähelläni.”
Sisar Jensen säteili rakkautta kaikkialla ja kertoi todistuksestaan jokapäiväisissä keskusteluissa. Hänen rakkautensa oli aitoa, ystävällistä ja Kristuksen kaltaista. Hänestä oli tullut minulle enemmän kuin yksi Nuorten Naisten johtohenkilöistä – hän tuntui olevan lukiovuosinani kuin toinen äiti, sisko tai paras ystävä. Kävimme yhdessä konserteissa, kävimme yhdessä ostoksilla ja teimme yhdessä mansikkahilloa. Hän toi minulle kotitekoista vanukasta, kun viisaudenhampaani poistettiin, ja hän kävi mielellään jäätelökioskilla, jossa työskentelin. Hänen työpaikkansa oli koulussani, joten hän kävi myös kaikissa lentopallopeleissäni.
Muutama kuukausi myöhemmin, kun kesäloma oli päättymässä, heräsin kolmelta aamulla puhelimen pirinään. Äiti vastasi ja tuli sitten makuuhuoneeseeni. ”Jensenit joutuivat auto-onnettomuuteen paluumatkalla sukukokouksesta”, hän sanoi. ”Auto kieri pois moottoritieltä, eikä sisar Jensen selviytynyt hengissä.”
Sydämeni jysähti. ”Tämä ei ole todellista”, minä ajattelin. ”Hän lähetti minulle tekstiviestin aiemmin tänään. Kuinka hän voi olla nyt poissa?”
Olin samaan aikaan järkyttynyt, sekaisin ja murheissani. Muutaman minuutin kuluttua tulivat kyyneleet, ja äiti piteli minua, kun itkin. Nukkuminen oli mahdotonta, joten makasin lopun yötä aloillani ajatuksineni ja kyynelineni.
Seuraavina viikkoina vajosin murheeseen, jollaista en ollut kokenut koskaan aiemmin. Lentopallon pelaaminen ei ollut tärkeää, enkä enää odottanut innolla kouluvuoden alkua. Kaikki, mistä olin ollut niin innoissani aiemmin, oli nyt hautautunut suruun. ”Minusta tuntuu, että olen hukkumaisillani murheeseen”, kirjoitin yhtenä iltana päiväkirjaani. ”En pysty lopettamaan itkemistä, ja olen koko ajan väsynyt.”
Ensimmäistä koulupäivää edeltävänä iltana makasin sängyssä itkemässä ja ajattelin sisar Jensenin kuolemaa. Olin kyllästynyt olemaan surullinen ja tajusin, että tarvitsin apua vapautuakseni tuskasta. Minun piti rukoilla.
”Autathan minua ymmärtämään, miksi hän kuoli ja kuinka pystyn selviytymään tästä”, minä rukoilin.
Polvistuin siinä hiljaisuudessa miettien, vastaisiko Hän. Muutaman minuutin kuluttua aloin mielessäni yhdistellä kaikkea, mitä oli tapahtunut. Sydämeni tuntui lämpimältä ja mieleni tuntui kohotetulta. Tajusin, etteivät nämä ajatukset olleet omiani vaan Henki opetti minua.
Pelastussuunnitelma – se kaavio, jota minulle oli opetettu Alkeisyhdistyksestä asti – oli todellinen. Sisar Jensen oli syntynyt, hän oli kokenut onnea, hän oli kestänyt koettelemuksia, hän oli osoittanut rakkauttaan ja nyt hän oli henkimaailmassa. Hänen henkensä oli yhä olemassa, ja minä näkisin hänet jälleen. Tajusin, että tämä suunnitelma, onnensuunnitelma, oli suunniteltu auttamaan meitä palaamaan taivaallisen Isämme luo, perheemme luo ja ystäviemme luo. Sillä hetkellä halusin enemmän kuin mitään muuta elää vanhurskaasti, jotta voisin nähdä hänet jälleen.
Noiden muutamien ensimmäisten kouluviikkojen aikana keskityin siihen, että yritin opetella sisar Jensenin taitoa rakastaa jokaista. Kun keskityin rakastamaan muita ihmisiä, tuskani alkoi hitaasti väistyä ja tunsin itseni onnellisemmaksi. Opin, että me voimme osoittaa rakkauttamme muille monella tavalla – kuuntelemalla heitä, hymyilemällä heille, viemällä heille kivan yllätyksen tai kehumalla heitä. Ne ovat niitä pieniä seikkoja, joita sisar Jensen teki minun hyväkseni, joten paras tapa pitää hänen muistonsa elossa oli levittää hänenlaistaan rakkautta.
Vaikka sisar Jensen kuoli, tunnen aina hänen rakkautensa. Kun pyrin joka päivä osoittamaan vähän enemmän rakkautta muita ihmisiä kohtaan, elän sellaista elämää kuin hän eli – ja otan yhden askelen lähemmäksi sitä, että näen hänet jälleen.