Minäkö muka kiusasin?
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä” (Ef. 4:32).
Koulussa oli ollut hieno päivä. Jeff oli leikkinyt kaikki välitunnit lohikäärmettä parhaan ystävänsä Benin kanssa. Oltuaan kaksi vuotta uudessa koulussa Jeff oli iloinen siitä, että hänellä viimein oli hyvä ystävä. Ben piti samoista asioista kuin Jeff, ja heillä oli aina paljon juteltavaa.
Kun Jeff tuli kotiin, hän näki äidin odottamassa häntä. Äiti ei näyttänyt ollenkaan iloiselta. Jeffin hymy haihtui. ”Jeff”, äiti sanoi, ”koulun rehtori soitti minulle tänään. Hän sanoi, että olet kiusannut yhtä teidän luokkanne poikaa.”
”Enkä ole!” Jeff sanoi. Hän tiesi, että kiusaaminen on väärin. Kiusaaminen teki ihmiset surullisiksi ja pelokkaiksi. Jeff ei ollut koskaan tehnyt mitään sellaista.
”Oletko varma?” äiti kysyi. Hän teki Jeffille tilaa viereensä sohvalla. ”Rehtori sanoi, että sinä ja Ben käskitte Samin häipyä ja että hän ei kuulu teidän kerhoonne ja ettei hän pääsekään siihen, ellei hän hyppää alas liukumäen huipulta.”
Jeffin katse painui maahan. Sam oli pyytänyt melkein joka päivä, että saisi leikkiä heidän kanssaan. Mutta Ben oli Jeffin paras ystävä, ja heistä oli hauskaa leikkiä kahdestaan. Eihän se tarkoittanut, että hän kiusasi Samia, eihän?
”Onko muka väärin, että Ben ja minä leikimme kahdestaan?” Jeff kysyi. Ei tuntunut reilulta, että joku vain siksi sanoi hänen kiusaavan, että hän leikki parhaan ystävänsä kanssa.
”Te kaksi voitte edelleenkin viettää paljon aikaa yhdessä. Mutta kun Sam on paikalla, on väärin jättää hänet ulkopuoliseksi ja yksin. Rehtori sanoi, että te haukuitte Samia, kun hän ei hypännyt liukumäestä alas.”
”En minä haukkunut!” Jeff sanoi. Mutta Ben oli haukkunut. Ja hän oli nauranut.
”Muistatko, miltä sinusta tuntui, kun muutimme tänne?” äiti kysyi.
Jeff nyökkäsi. Koulussa oli ollut alkuun todella yksinäistä. Jeff oli rukoillut hartaasti, että hän löytäisi hyvän ystävän.
”Mitä toivoit, että toiset lapset olisivat tehneet?” äiti kysyi.
”Toivoin, että he olisivat kutsuneet minut mukaan leikkeihin välitunnilla. Tai istumaan viereensä ruokatunnilla.”
”Eikö olekin hienoa, että sinulla on nyt niin hyvä ystävä?” äiti sanoi. ”Sinä voit olla sellainen, joka auttaa niitä, jotka ovat yksinäisiä, kuten sinä olit ennen. Minä annan sinulle haasteen. Ota huomenna selville kolme kivaa asiaa Samista. Kerro ne sitten minulle koulun jälkeen.”
”Kai minä siihen pystyn”, Jeff sanoi tuijottaen kenkiään. Hän ei ollut aikonut kiusata ketään. Hän halusi olla ystävällinen niin kuin Jeesus. Huomenna hän voisi pyytää Samilta anteeksi. Ja hän voisi kertoa Benille, että hän halusi Saminkin mukaan leikkiin.
”Hei”, äiti sanoi. Hän nosti Jeffin leukaa ylemmäksi. ”Sinä olet hyvä, ystävällinen poika. Sam olisi onnekas, jos olisit hänen ystävänsä. Ja arvaa mitä? Olen varma, että myös sinä huomaat olevasi onnekas, kun Sam on sinun ystäväsi.”
Jeff hymyili jo vähän. Ben voisi yhä olla hänen paras ystävänsä. Ei haittaisi, jos hänellä olisi toinenkin ystävä.