Kertotaulu- mestari
Kirjoittaja asuu Texasissa Yhdysvalloissa.
Koe oli tulossa. Mutta Lucalla oli suunnitelma.
”Kiitä Häntä lauluilla, Työllä, ahkeruudella!” (Lasten laulukirja, s. 14.)
Yhdeksän kertaa seitsemän on 63. Kuusi kertaa kahdeksan on… 42? Ei, se ei ole oikein!
Luca pyyhki kiivaasti pois vastauksensa.
”Aika!” Lucan opettaja ilmoitti. ”Luovuttakaa jokainen kokeenne.”
”Voi ei!” Luca ajatteli. ”Enhän minä ole vielä edes valmis!”
Luca huokaisi antaessaan pois kokeensa. Hänen piti saada nopeuskokeissa 90 prosenttia oikein selviytyäkseen kertotauluista, jotta hänestä tulisi luokan kertotaulumestari, mutta hän ei millään keksinyt, kuinka hän onnistuisi tekemään sen!
Sinä iltana perheen yhteisessä pyhien kirjoitusten lukutuokiossa isä luki Opista ja liitoista: ”Sen tähden, jos sinä pyydät minulta, sinä saat; jos sinä kolkutat, sinulle avataan” (OL 6:5).
Lucan pää ponnahti pystyyn. Siinä oli vastaus! Rukous!
Luca alkoi rukoilla joka päivä, että hän pärjäisi hyvin kertotaulun nopeuskokeessa. Tämä toimisi. Sen täytyi toimia. Hänestä tulisi lopultakin kertotaulumestari!
Tiistaina Luca tuli koulusta kotiin ja nappasi koripallonsa.
”Tarvitsetko apua läksyissä?” äiti kysyi.
”En! Se asia on jo hoidossa!” Luca sanoi juostessaan ulos ovesta. Hän uskoi rukoukseen niin paljon, ettei edes ottanut esiin muistikorttejaan harjoitellakseen kertotaulua.
Perjantaina Luca tiesi, että hän läpäisisi kokeen. Mutta kun hän istuutui tekemään sitä, vastaukset eivät tulleetkaan, ja hän pärjäsi huonommin kuin aiemmin!
Luca käveli kotiin bussipysäkiltä pää painuksissa. Hän oli rukoillut niin hartaasti, että hänestä tulisi kertotaulumestari. Miksi taivaallinen Isä ei ollut vastannut hänen rukoukseensa?
Kun hän tuli kotiin, hän heitteli koreja, kunnes isä palasi töistä. Isä tuuttasi auton torvea ajaessaan pihaan.
”Miten koulussa meni?” isä kysyi.
”Ei kovin hyvin”, Luca vastasi pää painuksissa. ”En päässyt läpi kertotaulukokeesta.”
”Ikävä kuulla”, isä sanoi. Hän nosti kätensä valmiina ottamaan pallon vastaan.
”Minun olisi pitänyt päästä siitä läpi!” Luca sanoi. ”Minä rukoilin ja kaikkea. Isä, sinä sanoit, että taivaallinen Isä vastaa rukouksiin. Minun rukoukseeni tänään Hän ei ainakaan vastannut!”
”Harjoittelitko sinä muistikorteillasi?” isä kysyi.
”En.”
”Opettelitko kertotauluja ollenkaan?”
”En”, Luca vastasi. ”Mutta minä rukoilin koko viikon!”
Isä kuljetti palloa ja katsoi Lucaa. ”No, kertotaulun opetteleminen muistuttaa koripalloa. Kuinka sinusta tuli niin hyvä koripallossa?”
”Minä harjoittelin”, Luca sanoi.
”Niin, ja kun sitten ennen pelejäsi rukoilemme, että taivaallinen Isä auttaisi sinua, me emme rukoile, että Hän tekisi sinusta kuin taikaiskusta paremman koripallonpelaajan. Mitä me rukoilemme?”
”Että minä muistaisin, mitä olen harjoitellut”, Luca sanoi.
”Aivan niin. Rukous toimii parhaiten silloin, kun me teemme oman osamme ja myös pyydämme taivaallista Isää auttamaan meitä”, isä sanoi.
”Ja minun osani on harjoitella muistikorteillani?” Luca kysyi.
”Aivan”, isä sanoi heittäen pallon takaisin Lucalle.
Luca huokaisi syvään ja heitti vuorostaan pallon. Se kimposi pois korin reunasta. ”Hyvä on. Siihen tarvitaan paljon töitä. Mutta kaipa minä voin opiskella ahkerasti ja pyytää taivaalliselta Isältä apua.”
”Juuri niin!” isä sanoi. ”No, oletko valmis pieneen kahden väliseen kisaan?”
Luca virnisti ja nappasi pallon isältä. ”Varmasti! Kunhan sinä autat minua samalla oppimaan.”
”Kiinni veti”, isä sanoi. ”Kuusi kertaa kahdeksan on mitä?”
”Neljäkymmentäkahdeksan!” Luca sanoi ja heitti uudelleen. Tällä kertaa pallo sujahti korin läpi.
Harjoittelemalla ja rukoilemalla hänestä tulisi sittenkin kertotaulumestari.