Palvelemme kirkossa
Vapautus on alku, ei loppu
Me emme ylene tai alene kirkossa. Me kuljemme yhdessä eteenpäin.
Yksityiskohta Liz Lemon Swindlen teoksesta Sitä yhtä etsimässä, kopiointi kielletty
Eräs ystäväni vapautettiin äskettäin piispan tehtävästä seurakunnassaan. Muutamia päiviä myöhemmin, koska hän tiesi minunkin palvelleen piispana, hän pyysi saada puhua kanssani.
”Onko normaalia, että minusta tuntuu tältä?” hän kysyi.
”Miltä sinusta tuntuu?”
”Että olen kuin irrallaan. Olen ollut mukana todella monen ihmisen elämässä, ja nyt aivan äkkiä se on ohi. Tunnenko enää koskaan olevani niin täysin mukana?”
Hänen kysymyksensä vei minut aikaan, jolloin minut vapautettiin. Muistan kokeneeni samankaltaisia tunteita. Kaipasin sitä, että saisin olla kiinteästi mukana auttamassa ihmisiä pääsemään lähemmäksi Vapahtajaa ja heidän Isäänsä taivaassa. Kaipasin sitä, että voisin rohkaista heitä tavoittelemaan ja noudattamaan Pyhän Hengen innoitusta. Palveleminen piispana oli ollut suurenmoinen siunaus, ja nyt se oli ohi.
Mutta oliko se todella? Kun oli kulunut hieman aikaa, käsitin, ettei palvelemisen siunaus katoa koskaan. Siihen on aina tilaisuus. Eikö meidän Jeesuksen Kristuksen opetuslasten tule muistaa Hänet aina? (Ks. OL 20:77, 79.) Eikö meidän tule aina auttaa muita pääsemään lähemmäksi Vapahtajaa ja taivaallista Isäänsä? Eikö meidän tule aina auttaa muita, etenkin puolisoamme ja perhettämme, tavoittelemaan ja noudattamaan Pyhän Hengen innoitusta?
Mieleeni tulivat nämä kahdentoista apostolin koorumin jäsenen, vanhin Dallin H. Oaksin sanat: ”Meidän arvomme ei alene, kun meidät vapautetaan, eikä meidän arvomme ylene, kun meidät kutsutaan tehtävään. Herran palveluksessa ei ole mitään alenemisia tai ylenemisiä. On vain kulkua eteenpäin tai taaksepäin, ja se, kumpi on kyseessä, riippuu siitä, kuinka me otamme vastaan vapauttamisemme ja kutsumisemme ja kuinka me toimimme niiden pohjalta. Toimin kerran johtavana virkailijana, kun eräs nuori vaarnanjohtaja vapautettiin hänen palveltuaan hienosti yhdeksän vuotta. Nyt hän iloitsi vapauttamisestaan sekä uudesta tehtävästä, jonka hän ja hänen vaimonsa olivat juuri ottaneet vastaan. Heidät oli kutsuttu seurakuntansa lastenhuonejohtajiksi. Vain tässä kirkossa sitä pidettäisiin aivan yhtä kunnioitettavana!”1
Kun ystäväni ja minä puhuimme, me kumpikin oivalsimme, ettei palveleminen pääty, kun meidät vapautetaan jostakin kirkon tehtävästä, olipa tuo tehtävä mikä hyvänsä. Kristuksen seuraajien kohdalla palveleminen ei pääty koskaan. Pian saamme uuden tehtävän ja aloitamme jälleen kulkiessamme kaikki yhdessä eteenpäin.