Jätin huoleni Jumalalle
Kirjoittaja asuu Maulessa Chilessä.
Saatuani tietää, että ystävälläni on vakavia vaikeuksia, minun oli vaikeaa löytää rauhaa.
Valokuva käsistä Getty Images
Kun ystäväni Fernanda (nimi muutettu) ei ilmaantunut luokkaan yhtenä perjantaina, mietin, mikä oli vialla. ”Onko Fer sairaana? Onko hän kunnossa?” kysyin pistäytyessäni muutamien ystävien luona päivän päättyessä. ”Hän ei ole sairaana”, yksi ystävistä vastasi, ”mutta hänen piti mennä psykologille.” Kun kysyin syytä, hän kertoi minulle, että Fernanda kärsi masennuksesta ja oli vahingoittanut itseään. Pian sen jälkeen, kun olin saanut tietää siitä, Fernanda otettiin hoidettavaksi sairaalaan emmekä nähneet häntä muutamaan viikkoon.
Vaikka olimmekin ystäviä, hän ei ollut kertonut minulle tuosta osasta elämäänsä. Hän oli salannut sen kaikilta, koska hän oli häpeissään. Hän kertoi minulle myöhemmin, ettei hän halunnut muiden säälivän häntä tai hänen tilannettaan. Mutta minä en säälinyt häntä – tunsin vain myötätuntoa.
Sinä ensimmäisenä päivänä makasin vuoteellani koulun jälkeen kasvot tyynyyn haudattuina. Olin emotionaalisesti uuvuksissa mutta liian ahdistunut nukkuakseni. Maailmani oli kaaoksessa. Tuntui kuin olisin keskellä myrskyä, ja tuulessa kieppui niin monia ajatuksia ja tunteita. Tunsin olevani hämmentynyt, yksinäinen ja ennen kaikkea kovin voimaton auttamaan.
Kuinka voisin auttaa?
Mitä voisin tehdä tai sanoa auttaakseni häntä? Kuinka me ystävät voisimme vetää yhtä köyttä ja antaa tukeamme? En pystynyt löytämään minkäänlaista ratkaisua lohduttaakseni ystäviäni tai itseäni. Rukoilin innoitusta mutta minusta tuntui, etten vain saanut rukouksiini vastausta.
Seuraavalla viikolla sain kuitenkin oivalluksen. Istuin aamuseminaariluokassamme, kun opettajamme muistutti meitä ensimmäisestä näystä ja siitä, kuinka Joseph Smith oli pyytänyt taivaalliselta Isältä suoraan apua vaikeuksiinsa ja huoliinsa. Sitten opettajani sanoi: ”Jos etsimme Isän apua ja pyydämme Häneltä, Hän vastaa meille. Emme koskaan ole yksin.”
Tajusin, että olin surussani sulkenut sydämeni taivaalliselta Isältäni. Vaikka olin yrittänyt rukoilla usein, se ei riittänyt – olin yhä niin peloissani, etten löytänyt rauhaa. Tiesin, että Hän ymmärsi tarkalleen, miltä minusta tuntui, ja että Hän voisi auttaa minua. Mutta minun piti avata itseni Hänelle ja luottaa todella siihen, että Hän voisi tehdä niin – minun piti osoittaa uskoa.
Niin sitten tein. Ajan kuluessa, kun jatkoin rukoilemista ja pyhien kirjoitusten lukemista pyrkien jättämään kuormani Vapahtajalle, opin ymmärtämään, että ennen pitkää ystäväni pääsisi masennuksestaan. Huolimatta siitä, että ulkoinen kaaos jatkui, tunsin olevani levollinen, tasapainoinen, sopusoinnussa. Äiti kannusti minua jatkuvasti tavoittelemaan rauhaa sanomalla: ”Ystäväsi tulee kuntoon ja niin sinäkin. Pysy vahvana evankeliumissa, niin kaikki järjestyy.”
Tuin ystävääni
Kun Fernanda lopulta palasi kouluun, pystyin olemaan hänelle vahvana tukena mutta vain siksi, että olin itse tavoitellut rauhaa Jeesuksen Kristuksen avulla ja löytänyt sen. Yritin parhaani mukaan olla hyvä kuuntelija, olla myönteinen ja kertoa evankeliumista. Tunsin varmuutta selittäessäni onnensuunnitelmaa ja kertoessani hänelle, että Isämme haluaa meidän kokevan iloa haasteistamme huolimatta. Se voi viedä aikaa, mutta se on mahdollista jokaisen Hänen lapsensa kohdalla.
Elämässäni on ollut monia tilanteita, joissa olen tuntenut ahdistusta ja surua, mutta evankeliumin ansiosta muistan aina, mistä olen tullut. Tiedän, että olen Jumalan tytär ja että Hänellä on suunnitelma minua varten – ja Fernandaa varten. Me kaikki kuljemme eri teitä, mutta jokainen niistä on hyväksemme, koska Hän rakastaa meitä. Jokaisella polulla, jokaisella koettelemuksella on tarkoitus. Ja jos voimme löytää rauhan noissa koettelemuksissa, me voimme jakaa saamamme rauhan muiden kanssa.