Palvelemme kirkossa
Mistä löydämme apua
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Apuyhdistys on paikka, jossa kaikenlaisissa tilanteissa olevat sisaret voivat löytää ja josta heidän pitäisi löytää apua, kun sisaret huolehtivat toisistaan ja palvelevat ja rakastavat toisiaan.
Kuvitus Emily Shay
Kun asuimme perheemme kanssa Las Vegasissa Nevadassa Yhdysvalloissa, palvelin jonkin aikaa seurakunnan Apuyhdistyksen johtajana. Nautin suurenmoisesta yhteistyöstä seurakuntamme hyvien sisarten kanssa. Minusta oli ihanaa suunnitella kohottavia toimintoja, johtaa Apuyhdistyksen kokouksia, osallistua kokouksiin seurakunnan johtohenkilöiden kanssa ja palvella perheitä.
Käytin huomattavasti aikaa siihen, että kävin kodeissa tapaamassa sisaria. Palvelin myös äitejä, jotka olivat uupuneita, sairaita tai vain lannistuneita – sisaria, jotka tarvitsivat niin hengellistä kuin fyysistäkin lohtua. Tunsin olevani tyytyväinen ja tarpeellinen muuallakin kuin tehtävissäni kuuden lapsen nuorena äitinä.
Sitten elämäni äkkiä muuttui.
Mieheni otti vastaan paremman työpaikan toisessa osavaltiossa. Kuukauden sisällä pakkasimme tavaramme ja jätimme kotimme aurinkoisessa Las Vegasissa ja muutimme pieneen vuokrataloon kylmässä Casperissa Wyomingin osavaltiossa. Sillä samalla viikolla, kun muutimme, sain tietää olevani raskaana – ja odottavani kaksosia!
Sinä iltana, kun saavuimme vuokrakotiimme, tulin äkkiä todella pahoinvoivaksi. Muistan maanneeni sängyssä pystymättä juuri liikkumaan ja katselleeni, kuinka mieheni hoiti lapsiamme ja purki tavaroitamme muuttoautosta. Siitä alkoi elämäni suurin fyysinen haaste. Seuraavien neljän kuukauden aikana ruoka ei pysynyt sisälläni ja minulla oli hädin tuskin energiaa palvella perhettäni, huolehtia lapsistamme ja – toisinaan – laittaa ruokaa.
Mieheni sopeutuessa uuteen työhönsä minä sopeuduin uuteen kaupunkiimme ja ilmoitin neljä lapsistamme kouluun. Pieni vuokrakotimme oli ahdas, ja usean viikon ajan elimme muuttolaatikoiden keskellä. Lähetin koululaisemme joka aamu ulos ovesta ja sitten vietin päivän maaten sohvalla kahden taaperomme leikkiessä lähellä.
Yhtenä aamuna lasten lähdettyä kouluun ovikello soi. Toinen taaperoistamme avasi oven, ja siellä seisoi sisar uuden seurakuntamme Apuyhdistyksen johtokunnasta. Hänellä oli käsissään korillinen tavaraa ja mukanaan oma tyttärensä. Hän oli tullut toivottamaan minut tervetulleeksi seurakuntaan.
Olin häpeissäni.
Siinä minä makasin sohvalla yhä yöpuvussa ämpäri vieressäni. Kaksi taaperoamme, jotka olivat vain osittain pukeissa, leikkivät tavaroita täynnä olevalla lattialla laatikkojen keskellä, jotka olivat yhä purkamatta.
Tämä ihana sisar tuli sisään ja laski korinsa pöydän kulmalle. Sitten hän istahti sekaiseen olohuoneeseemme ja jutteli kanssani – kysyen kaikenlaista minusta ja perheestämme.
Jutellessamme tunsin nöyrtyväni. Vain kuukautta aiemmin olin ollut hänen asemassaan käymässä ihmisten luona tarjoamassa apua. Nyt tilanne oli kääntynyt toisin päin. Siinä minä makasin sekaisessa talossa ja olin kipeästi avun tarpeessa. Olin yksinäinen, lannistunut ja tilanteessa, josta selviytymiseen minulla ei ollut kykyjä. Olin yksi niistä sisarista, jotka tarvitsevat apua. Herra oli nopeasti ja onnistuneesti muistuttanut minulle, että tarvitsin Häntä ja apua, jota oli tarjolla Hänen palvelijoidensa välityksellä.
Sisaren lähdettyä hänen tervetuliaiskorinsa näkeminen pöydällä toi minulle huojennusta ja valoa. Muutaman seuraavan viikon kuluessa nautin korin sisällöstä ja olin kiitollinen alkavasta ystävyydestämme, sillä tuo sisar kävi luonani yhä uudelleen tarjoten apua ja tukea noina vaikeina kuukausina. Opin arvostamaan uudella tavalla sitä toivoa ja apua, jota yksi sisar voi tuoda toiselle.
Joitakin kuukausia myöhemmin ostimme kodin, joka oli riittävän suuri kasvavalle perheellemme. Vaikea raskauteni päättyi kahden suloisen lapsen syntymään. Ja siitä ystävällisestä Apuyhdistyksen sisaresta tuli läheinen ystäväni, joka edelleenkin vahvistaa ja kohottaa minua todistuksellaan ja esimerkillään. Muistelen usein sitä vaikeaa aamua, jolloin hän tuli ensimmäisen kerran, ja tunnen kiitollisuutta siitä, että hän täytti kirkon tehtäväänsä.
Todistan, että me ”kaikki olemme kerjäläisiä” Jumalan edessä (ks. Moosia 4:19). Olosuhteemme voivat muuttua hetkellä millä hyvänsä ja tuoda meille uutta ymmärrystä siitä, kuinka riippuvaisia olemme Isästämme – ja niistä, jotka palvelevat meitä Hänen puolestaan. Tiedän nyt paremmin kuin koskaan, että Apuyhdistys on paikka, jossa kaikenlaisissa tilanteissa olevat sisaret voivat löytää ja josta heidän pitäisi löytää apua, kun he huolehtivat toisistaan ja palvelevat ja rakastavat toisiaan.