Rannikolta rannikolle: matkamme temppeliin
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Vaikka meillä oli niukasti rahaa ja edessä vaarallinen matka, vaimoni ja minä tiesimme, että meidän oli tultava sinetöidyiksi yhteen temppelissä.
Lokakuussa 1979, päivä sen jälkeen kun meidät oli vihitty siviiliavioliittoon, vaimoni Maria Ondina ja minä lähdimme kotikaupungistamme Arequipasta Perusta läheltä Tyynenmeren rantoja matkataksemme sinetöitäviksi São Paulon temppeliin Brasiliaan Atlantin rannikolle. Olimme ensimmäinen arequipalainen aviopari, joka matkusti maitse sinetöitäväksi juuri vihittyyn temppeliin – ensimmäiseen, joka oli rakennettu Etelä-Amerikkaan. Olimme suunnitelleet tekevämme edestakaisen matkan kymmenessä päivässä, mutta vaarallisen poliittisen ilmapiirin vuoksi siihen kului lopulta meiltä melkein kuukausi. En tiennyt, kuinka kaikki järjestyisi – tiesin ainoastaan, että olin tehnyt lupauksen Jumalalle, että minut sinetöitäisiin lähetystyöni jälkeen kelvolliseen naiseen.
Arequipasta Juliacaan ja sieltä Punoon
Kun olimme matkustaneet yötä myöten yhdeksän tuntia, saavuimme Juliacaan Perussa. Oli torstai, ja meidän piti vielä saada leimat passeihimme ja poistumisluvat, jotta voisimme lähteä maasta. Seuraava päivä oli kansallinen juhlapäivä, ja valtion virastot suljettaisiin koko viikonlopuksi, joten saavuimme sinä aamuna jonoon Perun kansallispankin luo varmistaaksemme, että meillä olisi riittävästi aikaa ennen kuin kaikki virastot suljettaisiin puoliltapäivin.
Kun viimein kello 11 pääsimme tiskille, virkailija osoitti huolestuneisuutta. ”Olen pahoillani”, hän sanoi. ”Emme käsittele tällaisia asiakirjoja täällä. Teidän on mentävä Punossa olevaan virastoomme.” Olimme kumpikin yllättyneitä ja turhautuneita, sillä Punoon oli 45 minuutin matka.
Punosta La Paziin ja sieltä Cochabambaan
Kun viimein löysimme taksin, pääsimme Punon virastoon puoli kahdelta iltapäivällä. Ovet olivat jo kiinni. Kopautin rautaisia ovenkolkuttimia yhteen niin lujaa kuin pystyin. Eräs hyvin tuohtuneen näköinen mies avasi oven ja kysyi: ”Mitä te tahdotte?” Pidin hiljaa mielessäni hartaan rukouksen ja katsoin sitä vierasta miestä silmiin. ”Hyvä herra”, sanoin, ”minä olen mormoni ja olen menossa naimisiin temppelissä São Paulossa Brasiliassa, ja Te voitte auttaa minua.” Hänen vihamielinen asenteensa muuttui. ”Olen pahoillani, hyvä herra”, hän sanoi, ”mutta kaikki paikat suljettiin yli tunti sitten, ja lähes kaikki ovat jo lähteneet.” Vastasin: ”Päästäkää minut sisään ja antakaa Jumalani auttaa minua löytämään se, mitä etsin.” Hän päästi minut sisään.
Löydettyäni päällikön, rouva Rosan, selitin tilanteemme. Hän vastasi kohteliaasti: ”Noita lomakkeita käsittelee kolme eri työntekijää, ja luulen, että jokainen on lähtenyt.” Mutta kaikki kolme miestä olivat yhä paikalla, ja hän värväsi heidät jäämään vielä töihin auttamaan minua.
Ensimmäinen mies pyysi minulta lomakkeita, joita minulla ei ollut. ”Teidän olisi pitänyt käydä talousministeriössä, ostaa kuusi lomaketta ja tuoda ne tänne käsiteltäväksi”, hän selitti. ”Teidän täytyy odottaa maanantaihin.”
Jähmetyin – en voinut uskoa sitä! Pidin jälleen mielessäni rukouksen. ”Hyvä herra”, sanoin, ”minä olen mormoni ja olen menossa temppeliin São Pauloon Brasiliaan vihittäväksi avioliittoon. Ja Te voitte auttaa minua.” Hänellä ei tuntunut enää olevan kiire. Hän kävi läpi jokaisen laatikon ja löysi viimein kaivatut lomakkeet. Seuraava kirjuri tarkisti ne nopeasti ja leimasi passimme.
Kun seuraavalla luukulla olin maksamassa poistumisveroa Yhdysvaltain dollareina, kassanhoitaja näytti saavan suurta tyydytystä sanoessaan: ”Olen pahoillani. Näettekö tuon kyltin?” Seinällä olevassa kyltissä sanottiin: ”Dollareita ei hyväksytä.” Hankkeemme oli epäonnistumaisillaan – en pystyisi tekemään mitään.
”Ota se maksu”, kuulin rouva Rosan sanovan takanamme. Kassanhoitaja otti rahat ja antoi minulle asiakirjat. Olimme matkalla!
Kun olimme tulossa kohti La Pazin keskustaa Boliviassa, ilta oli pimenemässä ja bussiimme alkoi osua kiviä. Ikkunoista näimme kaduilla vihaisia ihmisiä, jotka heittelivät kiviä ja pystyttivät esteitä pysäyttääkseen liikenteen. Bussimme ajoi nopeasti kaupungin keskustaan. Sinä iltana alkoi Boliviassa vallankumous.
Nousimme bussista ja aloimme etsiä hotellia. Ainoa löytämämme hotelli oli hyvin kallis, mutta toistettuani selitykseni siellä työskennelleelle hyvälle miehelle hän sijoitti meidät hyvin halvalla hotellin siivoustarvikehuoneeseen. Hän laittoi patjan lattialle ja antoi meille huopia suojaksi kylmyydeltä ja ammuskelun ääniltä, joita kaikui hotellin ulkopuolella koko yön.
Lähdimme aikaisin seuraavana aamuna peloissamme ja kiireellä. Matkallamme bussipysäkille näimme sotilaiden ampuvan panssarivaunujen suojista vallankumouksen vastustajia.
Polttoainetta alkoi olla niukasti saatavilla, ja sen sijaan, että päivässä olisi lähtenyt kolme bussia, ilmoitettiin vain yhdestä lähdöstä. Paikat siihen oli myyty päiviä etukäteen. Etsin päällikön ja sanoin sanat, joita olin käyttänyt jokaisen muun kohdalla: ”Hyvä herra, olemme mormoneja ja olemme matkalla temppeliin vihittäviksi avioliittoon. Ja Te voitte auttaa meitä.” Hän kysyi: ”Minne teidän pitää mennä?” ”Cochabambaan, herra.” Hän aukaisi yhden laatikon ja otti sieltä kaksi lippua. Näin, ettei siellä ollut niitä enempää. ”Pitäkää kiirettä”, hän sanoi, ”bussi on juuri lähdössä.” Matkalaukkumme eivät tuntuneet painavan mitään ja jalkamme tuskin koskettivat maata – pitelimme käsissämme sen päivän siunausta.
Cochabambasta Santa Cruziin
Saavuimme Cochabambaan keskellä vallankumouksen aiheuttamaa entistä suurempaa kaaosta. Löysimme torin, joka oli täynnä telttoja ja jossa eräs ystävällinen maanmiehemme antoi meidän peseytyä ja sitten viedä matkalaukkumme turvaan siksi aikaa kun kävisimme bussiterminaalissa. Käyttäen samaa pyyntöä saimme jonotusliput toiseen bussiin ja saavuimme päiviä myöhemmin Santa Cruziin lähelle Brasilian rajaa. Kolmena aamuna menin juna-asemalle kysymään, lähtisikö sinä päivänä yhtään junia. Vastaus oli aina kielteinen. Mutta neljäntenä päivänä levisi uutinen, että yksi juna lähtisi pian kohti Brasiliaa.
Siinä vaiheessa rahamme olivat käymässä vähiin. Kerroin huoleni vaimolleni, joka vastasi lujasti: ”Vaikka meidän pitäisi saapua jalan tai aasin selässä, me pääsemme sinne.” Hänen vastauksensa teki minut iloiseksi. En ollut huolissani rahasta koko loppumatkalla, koska luottamuksemme perustui uskoomme.
Jutellessamme luoksemme tuli eräs vanha rouva. Hän pysähtyi vaimoni eteen ja sanoi: ”Nuori nainen, haluaisitko tälle päivälle kaksi lippua?” Vaimoni lähestulkoon repäisi liput naisen kädestä. Maksoin vanhalle rouvalle, ja hän katosi väkijoukkoon. Meiltä vei pari sekuntia ymmärtää, että Herra ja Hänen enkelinsä olivat yhä puolellamme.
Santa Cruzista São Pauloon
Kun viimein saavuimme São Paulon temppelille saatuamme viimeisen kyydin eräältä ystävältä, johon tutustuimme junassa, temppelin vierastalo oli kiinni. Alistuneina mutta onnellisina asetuimme mukavasti muutamalle temppelin ulkopuolella olevalle penkille. Siinä temppeli oli, juuri niin kauniina kuin olimme unelmoineet sen olevan, ja sen huipulla oli enkeli Moronin patsas. Nyt oli jo keskiyö, ja itkimme halatessamme toisiamme väsyneinä ja sateesta märkinä. Emme tunteneet kosteutta, nälkää tai kylmyyttä vaan sanoin kuvaamatonta iloa siitä, että olimme niin lähellä Herran huonetta. Olimme olleet kuuliaisia, ja tässä oli palkkiomme.
Kun paistattelimme tuon hetken ihanuudessa, joku taputti minua olkapäähän. Se oli yksi aiemmista lähetystyötovereistani, joka oli sinä päivänä sinetöity vaimoonsa temppelissä ja joka oli palaamassa illalliselta vaimonsa kanssa. Hän antoi meidän yöpyä sinä yönä heidän asunnossaan, ja seuraavana päivänä hän oli todistajana sinetöimisessämme, jonka temppelinjohtaja toimitti henkilökohtaisesti. Kuinka suurenmoista olikaan nähdä vaimoni selestisessä huoneessa kokonaan valkoisiin pukeutuneena.
Saatuani rahaa lainaksi lähetystyötoveriltani ja avustusta temppelinjohtajalta teimme paluumatkan vajaassa viidessä päivässä ilman mitään viivästyksiä – ja vain 20 dollarin turvin aloitin elämän vaimoni Maria Ondinan, iankaikkisen kumppanini, kanssa.