Säilyttivät uskon eristyksissä
Kun nämä kirkon jäsenet jäivät sodan, sairauden tai muiden olosuhteiden vuoksi omassa maassaan yksin, he pysyivät kuitenkin uskollisina.
Useimmat myöhempien aikojen pyhät nykyään palvelevat Jumalaa seurakunnissa, joissa he voivat ”[kokoontua] usein yhteen paastoamaan ja rukoilemaan ja puhumaan keskenään sielujensa parhaasta” (Moroni 6:5). Mutta profeetta Moroni, joka kirjoitti nämä sanat, teki osan kauaskantoisimmasta työstään silloin, kun hän oli kansansa tuhouduttua jäänyt ainoaksi opetuslapseksi.
Kautta kirkon historian monet myöhempien aikojen pyhät ovat säilyttäneet uskonsa ollessaan yksin, kun he ovat olosuhteiden vuoksi jääneet eristyksiin. Jotkut, kuten Moroni, ovat eläneet viimeiset päivänsä todistajina ja esimerkkeinä tuleville sukupolville. Toiset ovat ehtineet näkemään päivän, jolloin he ovat jälleen voineet kertoa uskostaan.
Rukoilimme vuosikausia tätä päivää
Kuvitus Ken Spencer
Františka Brodilová liittyi kirkkoon Wienissä vuonna 1913 – vuosi ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista – eikä hänellä ollut yhteyttä muihin kirkon jäseniin ennen vuotta 1929.
Františka Vesela Brodilován muotokuva kuva-aineistokokoelman luvalla
Františka Brodilová saattoi tuskin ennalta nähdä sitä roolia, joka hänellä tulisi olemaan kirkon historiassa, kun eräs lähetyssaarnaaja koputti hänen oveensa Wienissä vuonna 1913. Vuosi Františkan kääntymyksen jälkeen ensimmäinen maailmansota nielaisi mukaansa Itävalta-Unkarin valtakunnan, lähetyssaarnaajat palasivat kotiin ja monet miespuoliset jäsenet kutsuttiin asepalvelukseen, jolloin Františka ja muutamat muut sisaret jäivät pitämään kokouksia keskenään.
Sen enempää yhteyttä kirkon jäseniin Františkalla ei ollutkaan moniin vuosiin. Sodan jälkeen Františkan aviomiehelle Františekille luvattiin paikka Tšekkoslovakian uudessa hallinnossa. Kun he olivat muuttaneet Prahaan, Františka oli ainoa kirkon jäsen siinä maassa. Muutama kuukausi myöhemmin František kuoli, ja Františka jäi yksin huolehtimaan kahdesta pienestä tyttärestä – Francesista ja Janesta.
Františka opetti yksin tyttärilleen evankeliumia. ”Kasvoin kirkossa”, Frances muisteli. ”Kirkko oli kotimme!”1 Lisäksi Františka kirjoitti kirkon johtajille Itävallassa pyytäen, että Tšekkoslovakiaan lähetettäisiin lähetyssaarnaajia. Kirkon johtajat olivat vastahakoisia, koska viimeisin Prahassa noin 40 vuotta aiemmin ollut lähetyssaarnaaja oli vangittu saarnaamisen vuoksi ja sitten karkotettu kaupungista. Uudesta hallinnosta huolimatta kirkon johtajat pelkäsivät, ettei tilanne ollut muuttunut paljoakaan.
Lannistumatta Františka kirjoitti edelleen kirjeitä. Hän myös rukoili lähetyskentän perustamista. Vuonna 1928, kun Františka oli ollut omillaan yli vuosikymmenen, Thomas Biesinger – sama lähetyssaarnaaja, joka oli saarnannut Prahassa vuosia aiemmin – palasi. Vaikutti siltä, että perheen eristyneisyys oli päättynyt. Hieman myöhemmin vanhin Biesingerin heikkenevä terveys pakotti hänet kuitenkin lähtemään maasta.
Se lannisti Františkaa, mutta hän päätti jatkaa kirjeiden kirjoittamista jäsenille ja kirkon johtajille ulkomailla. Hänen sinnikkyytensä palkittiin: 24. heinäkuuta 1929 vanhin John A. Widtsoe (1872–1952) kahdentoista apostolin koorumista saapui Prahaan mukanaan joukko lähetyssaarnaajia. Sinä iltana Františka ja tämä joukko kiipesivät Karlštejnin linnan lähellä olevalle kukkulalle, missä vanhin Widtsoe pyhitti Tšekkoslovakian evankeliumin saarnaamiselle ja perusti virallisesti lähetyskentän. ”Harvat voivat käsittää sitä iloa, jota koimme”, Františka kirjoitti myöhemmin. ”[Olimme] vuosikausia rukoilleet tätä päivää.”2
Františka oli läsnä, kun vanhin John A. Widtsoe (kumpikin keskirivissä) pyhitti Tšekkoslovakian evankeliumin saarnaamiselle vuonna 1929.
Lähes puolen vuoden ajan lähetysseurakunta kokoontui Františkan kodissa. Františka auttoi myöhemmin tyttäriään Mormonin kirjan kääntämisessä tšekin kielelle ja laski perustuksen kirkon toiminnalle maassa, joka nykyään on Tšekin tasavalta.
Františkan tavoin monet myöhempien aikojen pyhät ovat eristyksissä ollessaan pysyneet kestävinä. Seuraavat miehet ja naiset ovat olleet ensimmäisinä kertomassa evankeliumista ja laskemassa kirkon perustusta kotimaassaan, minkä ansiosta muut ovat myöhemmin saaneet nauttia pyhien toveruudesta.
Tosi uskon pysyvä lahja
Johtavana vanhimpana Fujiya Nara (tummassa puvussa) otti vastuulleen pitää yhteyttä jäseniin sen jälkeen kun Japanin lähetyskenttä oli suljettu vuonna 1924.
Kun Japanin lähetyskenttä vuonna 1924 suljettiin, monet jäsenet tunsivat joutuneensa eksyksiin ja hylätyiksi. Suunnilleen 160 jäsenen johtaminen Japanissa lankesi Fujiya Naran harteille, joka oli maan johtava vanhin. Hänen työnsä rautateillä antoi hänelle tilaisuuden käydä tapaamassa hajallaan olevia pyhiä. Kun Fujiya ei päässyt käymään heidän luonaan, hän säilytti yhteyden julkaisemalla lehteä nimeltä Shuro (Palmunlehti), jossa hän esitti evankeliumin sanomia ja kannusti jäljelle jääneitä pyhiä tulevina sekasortoisina vuosina.
Kun Fujiyan työpaikka siirtyi Mantšuriaan ja hänen tilalleen kutsuttu johtava vanhin kuoli yllättäen vuonna 1937, yhteys jäseniin Japanissa pian katkesi. ”Vaikka meillä ei ollut mitään kirjeenvaihtoa Salt Lake Cityn kanssa”, Fujiya kertoi, ”meillä oli vakaumus siitä, että kirkko aloittaisi jälleen toimintansa [täällä].”3
Toisen maailmansodan aikana Fujiya palasi Tokioon, missä hän saarnasi naapureilleen ja piti viikoittaisia pyhäkoulun kokouksia. Sodan jälkeen Fujiya huomasi Edward L. Clissoldin – Amerikan asevoimissa palvelevan myöhempien aikojen pyhän – laittaman ilmoituksen, jossa hän kutsui kirkon jäseniä Japanissa ottamaan yhteyttä häneen. Fujiya meni heti tapaamaan Edwardia tämän hotellihuoneeseen. Kun Edward osallistui myöhempien aikojen pyhien kokouksiin Tokiossa, hän yllättyi huomatessaan, että kokouksissa kävi lähes sata henkilöä.
”Kaikessa kokemassamme”, Fujiya sanoi myöhemmin, ”suurin lahja ja pysyvä lahja on ollut se, että tuntee ja ottaa vastaan tosi uskon – se tarkoittaa sitä, että tuntee taivaallisen Isän, Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen.”4
Kirkon vahvistamista Havaijissa
Jonathan Napela, yksi ensimmäisiä käännynnäisiä Havaijissa, auttoi Mormonin kirjan kääntämisessä havaijin kielelle.
Jonathan Napelan muotokuva kirkon historian kirjaston ja arkistojen luvalla
Jonathan H. Napela oli hyvin arvostettu tuomari Mauin saarella ennen kuin hänet ja hänen vaimonsa Kiti kastettiin vuonna 1851. Kun Jonathan joutui kirkkoon liityttyään jättämään tuomarinvirkansa, hän omisti tarmonsa kirkon vahvistamiseen havaijin kieltä puhuvien keskuudessa. Jonathan opetti kieltä lähetyssaarnaaja George Q. Cannonille, auttoi Mormonin kirjan kääntämisessä ja laati ensimmäisen vierasta kieltä opettelevien lähetyssaarnaajien koulutusohjelman.
Sen tuloksena kirkkoon liittyi kolmen vuoden aikana yli 3 000 syntyperäistä havaijilaista. ”Meille on hyvin selvää, että tämä on Jumalan kirkko”, Jonathan kirjoitti. ”Näillä saarilla on monia, jotka ovat saaneet Jumalan armosta Herran Jeesuksen Kristuksen kautta vahvan uskon siihen, että voisimme saada Pyhän Hengen.”5
Vuonna 1872 Kiti Napela sairastui lepraan ja häntä vaadittiin muuttamaan leprayhdyskuntaan Moloka’in saarelle. Sen sijaan että olisi jäänyt pyhien keskuuteen, Jonathan anoi, että hänkin pääsisi yhdyskuntaan. Hän kirjoitti terveyslautakunnalle: ”Haluan olla jäljellä olevan lyhyen ajan vaimoni luona.”6 Anomukseen suostuttiin, ja Jonathanista tuli seurakunnanjohtaja Moloka’in saarella. Jonathan teki tiivistä yhteistyötä paikallisen katolisen papin isä Damienin kanssa palvellakseen kaikkia niitä, jotka sairastivat lepraa. Myöhemmin Jonathan kuoli lepraan, johon hän oli sairastunut leprayhdyskunnassa.
”Riemuitsen siitä, että saan olla välineenä Jumalan käsissä”
Wilhelm Friedrichs (toinen vasemmalta) ja Emil Hoppe (keskellä takarivissä) olivat mukana ensimmäisessä kastetilaisuudessa Argentiinassa.
Friedrichsin ja Hoppen perheet olivat ainoita myöhempien aikojen pyhiä Argentiinassa, kun he muuttivat sinne Saksasta 1920-luvun alkupuolella. Wilhelm Friedrichs ja Emil Hoppe yrittivät kertoa evankeliumista uudessa maassaan jakaen lehtisiä ja kutsuen muita mukaan kokouksiinsa. ”Luotan täydellisesti siihen, että taivaallinen Isäni lähettää vilpittömiä ystäviä, jotka ottavat evankeliumin vastaan”, Wilhelm kirjoitti, ”sillä riemuitsen siitä, että saan olla välineenä Jumalan käsissä.”7
Heillä oli kuitenkin merkittäviä haasteita. Perheet asuivat kaukana toisistaan, ja heidän piti tehdä parin tunnin matka kokoontuakseen yhdessä. Koska Emil oli diakoni ja Wilhelm opettaja Aaronin pappeudessa, he eivät pystyneet suorittamaan toimituksia kuten sakramenttia tai antamaan pappeuden siunauksia.
Vuonna 1924 Hildegarde Hoppe synnytti tyttövauvan, joka kuoli kaksi kuukautta myöhemmin. Surressaan Hildegarde kysyi, kuinka pienokaisen nimi voitaisiin sisällyttää kirkon aikakirjoihin. Sen seurauksena Wilhelm aloitti kirjeenvaihdon kirkon johtajien kanssa Salt Lake Cityssä.
Puolitoista vuotta myöhemmin vanhin Melvin J. Ballard (1873–1939) kahdentoista apostolin koorumista sekä muita lähetyssaarnaajia lähetettiin tapaamaan käännynnäisten kasvavaa joukkoa Buenos Airesissa. Kun he saapuivat joulukuussa 1925, vanhin Ballard kastoi useita käännynnäisiä ja perusti lähetysseurakunnan. Joulupäivänä vanhin Ballard pyhitti Etelä-Amerikan lähetystyölle ja perusti ensimmäisen lähetyskentän sillä mantereella.
Toi evankeliumin takaisin kansalleen
Kun Phillipe ja Annelies Assard (vasemmalla) tapasivat Lucien ja Agathe Affouén Norsunluurannikolla, kumpikin aviopari riemuitsi tietäessään, etteivät he ole siinä maassa kirkossa yksin.
Phillipe ja Annelies Assard elivät mukavaa elämää, kun lähetyssaarnaajat koputtivat heidän oveensa Kölnissä Saksassa vuonna 1980. He ottivat pian evankeliumin vastaan ja tunsivat ”valtavaa kiitollisuutta siunauksista”. Pian Phillipe tunsi voimakasta halua palata kotimaahansa Norsunluurannikolle kertomaan palautetusta evankeliumista. ”Niinpä vuonna 1986 rukoiltuani ja paastottuani vaimoni kanssa monet kerrat”, Phillipe muistelee, ”päätin palata Norsunluurannikolle antamaan, mitä itse olin saanut, parantamaan sukuni ja kansani osaa.”8
Ennen lähtöään Saksasta Phillipe neuvotteli kirkon johtajien kanssa. Vaikka Norsunluurannikolla ei ollut yhtään kirkon yksiköitä, siellä oli jonkin verran jäseniä, jotka olivat liittyneet kirkkoon muissa maissa. Assardeille annettiin luettelo heidän nimistään, ja seuraavan vuoden kuluessa he kirjoittivat tunnollisesti jokaiselle. Vähitellen Assardit sytyttivät muissa uudelleen uskon kipinän, ja heille annettiin lupa aloittaa sunnuntaikokousten pitäminen kodissaan. Myöhemmin perustettiin seurakuntia, ja vuonna 1997 Norsunluurannikolla järjestettiin ensimmäinen vaarna.