Sapatin synkkämielisyys
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Tiesin, että minun pitäisi rakastaa lepopäivää, mutta en vain osannut.
Valokuvakuvitus David Stoker
Pyhissä kirjoituksissa sapattia sanotaan lepopäiväksi, pyhäpäiväksi, ilon päiväksi, juhlapäiväksi.1 Mutta muutamia vuosia sitten, kun olin teinivuosieni loppupuolella, sunnuntait olivat mielestäni viheliäisiä. Rauhan sijaan tunsin stressiä. Ilon sijaan surua. Toivon sijaan syyllisyyttä. Podin täysillä sapatin synkkämielisyyttä.
Joka sunnuntaiaamu, kun olin piileskellyt peittojen alla kiusallisen pitkään, myönsin lopulta, että oli tosiaan sunnuntai, ja pukeuduin kirkkoa varten. Kirkossa kävin läpi kulunutta viikkoani. Sakramentin aikana laskeskelin yhteen kaikkea sitä, missä olin epäonnistunut, enkä edes päässyt loppuun asti, ennen kuin ensimmäinen puhuja nousi korokkeelle. Loppuosa kirkonmenoista oli taistelua kyyneliä vastaan, kun syyllisyys voimistui harmitellessani nyt sitä, miten kurjalta minusta tuntui kirkossa.
Iltapäivä kului suunnilleen samalla tavoin. Tunsin syyllisyyttä aiemmista valinnoista, stressiä tulevista valinnoista ja murhetta nykyisistä olosuhteista. Koska minulla ei ollut sunnuntaisin koulua eikä harrastuksia, jotka johtaisivat ajatukseni muualle, käytin aikani kielteisten ajatusten hautomiseen.
Kun olin kuunnellut, lukenut ja sitten lukenut uudelleen presidentti Russell M. Nelsonin lokakuun 2015 yleiskonferenssipuheen siitä, kuinka lepopäivä on ilon päivä, rukoilin lepopäiväksi rauhaa ja rakkautta sen kurjuuden sijaan, jota silloin tunsin.2 Ja vastaus tuli.
Keskity taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen
Tunsin innoitusta siirtää ajatukseni huolistani suhteeseeni taivaalliseen Isään ja Vapahtajaan. Sen sijaan että olisin pohtinut epäonnistumisiani keskityin pohtimaan Heidän osallisuuttaan elämässäni.
Kun mieleeni tuli kielteisiä ajatuksia, toistin itselleni sen, mitä tiesin ja uskoin Jumalasta ja Jeesuksesta Kristuksesta: Minä olen Jumalan lapsi. Hän rakastaa minua. Jeesus Kristus on minun Veljeni, ja Hän teki sovitustyön minun puolestani. He haluavat minun olevan onnellinen ja palaavan Heidän luokseen. Lepopäivä on lahja Jumalalta.
Aloin osoittaa uskoa tähän todistukseen.
Ota aktiivisesti vastaan sakramentti
Se, että muutin ajatusteni suunnan, johti minut myös pohtimaan uudelleen, kuinka suhtaudun sakramenttiin. Hyvin pitkään olin pitänyt sakramenttia hetkenä, jolloin rankaisin itseäni. Mutta ei se ole sen tarkoitus. Sakramentti on pyhä toimitus liittojemme uudistamiseksi. Se on mahdollisuus tulla jälleen puhtaaksi Jeesuksen Kristuksen sovittavan voiman ansiosta. Kun keskityin tähän toimitukseen ja liittoon uskoen ja parannusta tekevin sydämin, oivalsin, että sakramentti tarjosi rauhaa ottaessani vastaan anteeksiantamuksen lahjan, pitäessäni liittoni ja saadessani Herran Hengen (ks. OL 20:77, 79).
Kristuksen sovituksen ajatteleminen sakramentin aikana toi mieleeni toisen lahjan. Voisin paitsi saada anteeksi myös parantua, koska Vapahtajani otti kärsiäkseen minun tuskani ja heikkouteni (ks. Alma 7:11–12). Hänen sovituksensa ja sakramentin ansiosta voisin stressin ja murheen sijaan kokea lepopäivänä – tai minä muuna päivänä tahansa – rauhaa ja voimaa.
Ja minä löysin tuon rauhan. Vapahtajani on lähelläni sunnuntaisin ja aina!
Osoita kärsivällistä uskoa
Tilanne ei korjaantunut viikossa. Se oli kamppailua, ja se vei aikaa. ”Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti” (Room. 8:25). Tein työtä päämääräni eteen ja rukoilin, jotta oppisin rakastamaan lepopäivää.
Aikanaan aloin kokea rauhaa ja iloa tuona pyhänä päivänä, mutta en voinut pysähtyä paikoilleni, tai silloin vajoaisin jälleen lepopäivän alakuloon. Jokainen viikko edellyttää ahkeraa ajatusten keskittämistä Vapahtajaan ja lepopäivän tarkoitukseen, mutta tiedän, että lupaus rauhasta ja ilosta on totta.