2019
Suhtaudutko evankeliumiin puolivillaisesti?
Huhtikuu 2019


Julkaistaan vain sähköisenä

Suhtaudutko evankeliumiin puolivillaisesti?

Asenteemme kirkossa saamiamme tehtäviä kohtaan on todella tärkeä.

”Onko pakko?”

Oletko sinä koskaan ajatellut niin? Se on noussut mieleeni monta kertaa. Ja olen oppinut, että tuo merkityksettömältä tuntuva ajatus on tärkeä osoitus asenteestani. Varmastikin me kaikki voimme palvella muita, ottaa vastaan tehtäviä kirkossa ja suorittaa ne ja osallistua kirkon kokouksiimme. Vaikka tekisimme tämän puolivillaisesti, näillä asioilla voi olla vaikutusta elämässämme. Mutta rajoittaako se Jumalan kykyä käyttää sinua? Rajoittaako se Jumalan kykyä muuttaa sinua? Minun mielestäni näin on.

Tämä ajatus tuo mieleeni Lamanin ja Lemuelin, jotka tosin lähtivät Jerusalemista, menivät hakemaan levyjä, auttoivat laivan rakentamisessa ja osoittivat jonkin verran kuuliaisuutta – mutta tekivät nämä asiat vastahakoisesti ja puolivillaisesti. He eivät antaneet kokemustensa muuttaa heitä paremmiksi. Sen sijaan he nurisivat aina ja suhtautuivat kurjasti kaikkiin olosuhteisiin, joihin he joutuivat. Kun ymmärsin sen, en todellakaan halunnut olla mikään Laman tai Lemuel.

Mieti hetki syitä, miksi oikeastaan teet jotakin. Autatko muita keskittyen sinulle varattuihin siunauksiin? Vai autatko muita, koska haluat todella antaa heille valoasi ja rakkauttasi? Teetkö kaiken sen, minkä tehtäväsi vaatii, koska sitä sinulta odotetaan? Vai teetkö niin, koska haluat palvella Herraa ja lähimmäisiäsi?

Tällaisia kysymyksiä yritän silloin tällöin esittää itselleni. Teenkö kaiken voitavani elääkseni vakain aikein Kristuksen tosi opetuslapsena? Vai eikö sydämeni ole täysin mukana? Mielestäni johtava piispa Gérald Caussé on sanonut sen parhaiten: ”Olemmeko me aktiivisia evankeliumissa vai olemmeko pelkästään kiireisiä kirkossa?” (”Kyse on ihmisistä”, Liahona, toukokuu 2018, s. 112.)

Aktiivinen vai kiireinen

Minusta tuntuu, että kun olen vain ”kiireinen” kirkossa, mieleeni on livahtanut välinpitämättömyys. Tämä välinpitämättömyys voi johtua vähemmän innostuneesta asenteesta tai ihan siitä, että annan vähemmän tärkeiden asioiden päästä aikataulussani todella tärkeiden asioiden edelle. Tämä välinpitämättömyys on livahtanut mieleeni, kun istun sakramenttikokouksessa keskittymättä siihen, kun sanon iltarukoukseni ja mieleni harhailee muihin asioihin, kun silmäilen pyhiä kirjoituksiani pohtimatta niitä tai kun tarjoan apuani jollekulle vain siksi, että voin sanoa tehneeni niin enkä yritäkään vilpittömästi tutustua häneen.

Toisinaan jopa turhaudun, kun en koe edistyväni elämässäni – kun olen yksinkertaisesti välinpitämätön ja ”kiireinen” evankeliumin suhteen – ja nämä tunteet pysyvät siihen asti kunnes tajuan, missä ongelma on. Toisinaan minun on pysähdyttävä, ajateltava asiaa ja kysyttävä itseltäni: ”Olenko nyt täysin keskittynyt tähän tehtävään, tähän henkilöön, tähän rukoukseen tai tähän pyhien kirjoitusten kohtaan koko mielestäni ja sydämestäni?”

Kun koen tällaisen valaistumisen, elämässäni alkaa todella tapahtua muutoksia. Kun todella rukoilen voidakseni nähdä muut sellaisina kuin taivaallinen Isä näkee heidät, kun rukoilen tilaisuuksia palvella, kun rukoilen ohjausta tehtävääni, uraani ja päivittäistä elämääni varten, ja mikä tärkeintä, kun toimin Häneltä saamani innoituksen mukaan, kun tekoni kuvastavat sisäistä haluani tulla paremmaksi – juuri silloin olen aktiivinen evankeliumissa. Juuri silloin tunnen todellisen muutoksen asenteessani, sydämessäni ja sielussani. Juuri silloin näen ihmeiden tapahtuvan. Juuri silloin tunnen todellisen onnen saapuvan elämääni. Juuri silloin yritän todella tulla paremmaksi.

Teot vai tunteet

Luulen, että voimme kaikki muistaa sellaisia hetkiä elämässämme, jolloin jaloista teoistamme huolimatta niiden takana olevat tunteet eivät olleet kovin jaloja. Joskus elämässä on kiireitä, joskus emme aina ole täysin tyytyväisiä olosuhteisiimme ja joskus asiat eivät vain suju oman mielemme mukaan. Emme ole täydellisiä, mutta jos pyydämme taivaalliselta Isältä apua voidaksemme tehdä parhaamme niissä ikävissä tai aikaa vievissä asioissa, joita meitä on pyydetty tekemään, voimme oppia tekemään ne enemmän Kristuksen kaltaisella tavalla.

Mieleeni tulee aikoja, jolloin olen vastentahtoisesti osallistunut johonkin palveluprojektiin, mutta olen sen kokemuksen jälkeen huomannut sydämeni pehmenneen ja muuttuneen. Tai kun olen saanut tehtävän ja olen valittanut sen vievän liian paljon aikaani – ja sitten kun minut on vapautettu tehtävästäni, olen puhjennut katkeransuloisiin kyyneliin, koska olin oppinut rakastamaan sitä.

Me voimme jakaa valoa, suorittaa tehtävämme ja saada vastauksia rukouksiimme kaikkein tehokkaimmin, kun sydämemme on siinä mukana. Jos varaamme aikaa tarkastella tekojemme takana olevia asenteita ja tarkoituksia ja teemme voitavamme ”vilpittömin sydämin [ja] vakain aikein” (Moroni 10:4), voimme huomata selvemmin taivaallisen Isän ohjauksen, löytää suurempaa iloa ja vaikuttaa paljon enemmän omaan elämäämme ja muiden elämään.