Näin isäni laulavan

Maria Oka

Kalifornia, USA

Kuvitus Allen Garns

Olin ollut lähetystyössä Honolulussa Havaijissa Yhdysvalloissa vasta neljä ja puoli kuukautta, kun sain voimakkaan sairauskohtauksen, minkä jälkeen minulla diagnosoitiin epilepsia. Seuraavat kuukaudet toivat mukanaan sairaalakäyntejä, lukemattomia kokeita ja uuden lääkityksen, jolla oli turhauttavia sivuvaikutuksia.

Siihen asti olin ollut niin keskittynyt lähetystyöhön, etten ollut juurikaan tuntenut koti-ikävää, mutta kun olin saanut sen kohtauksen, sydäntäni kivisti. Kaipasin vanhempiani ja tunsin olevani yksin, vaikka ympärilläni oli ihania, huolehtivia ihmisiä. En halunnut lähteä kotiin mutta halusin tuntea rauhaa.

Lähetysjohtajani luvalla puhuin vanhempieni kanssa puhelimessa lääkityksestäni. Isäni, joka oli juuri toteuttanut elinikäisen haaveensa liittyä Temppeliaukion tabernaakkelikuoroon, vakuutti minulle, että hän laulaisi koko sydämestään minulle yleiskonferenssissa, joka alkaisi seuraavana päivänä.

Seuraavana aamuna rukoilin hartaasti rauhaa, jota niin kiihkeästi kaipasin. Olin saanut aiemmin vastauksia erityisiin kysymyksiin yleiskonferenssista, ja luotin siihen, että voisin jälleen saada johdatusta. Kun konferenssi alkoi, kuoro lauloi laulun ”Lapset Herran” (MAP-lauluja, 49). Heti ensimmäisen minuutin kuluessa näin isäni televisioruudulla. Kamera tarkentui hänen kasvoihinsa melkoiseksi aikaa.

Kyyneleet tulvivat silmiini suunnattoman rauhantunteen vallatessa minut. Tiesin, että Jumala rakasti minua. Hän tiesi tarkalleen, mitä tarvitsin sinä päivänä – yksinkertaisen vakuutuksen siitä, että Hän oli lähellä ja oli tietoinen minusta. Tunsin Jumalan rakastavan minua ja siten myös perheeni, toverieni ja lähetysjohtajani rakastavan minua. Sen sijaan että olisin tuntenut olevani kuormittunut, näin nyt tilaisuuden päästä lähemmäksi Herraa.

Terveyshaasteeni eivät kadonneet. Minun oli sittenkin lopetettava lähetystyöni etuajassa, mutta tiesin, että Jumala oli lähellä ja että Hän rakasti minua. Tuo vakuutus on seurannut mukanani monissa muissa murheissa ja on antanut minulle toivoa synkimpinä hetkinäni. Muut voivat pitää sitä sattumana, mutta minä tiedän, että kun näin isäni laulavan Jumalan rakkaudesta, se oli pieni ihme omalla hädän hetkelläni.