Henkilökuvia uskosta
Bob ja Lori Thurston
palvelivat Phnom Penhin lähetyskentällä Kambodžassa
”Saadessamme tietää, että meidät oli kutsuttu palvelemaan Phnom Penhin lähetyskentällä Kambodžassa, me kyynelehdimme. Olimme innoissamme!” veli Bob Thurston sanoo. ”Emme olisi valinneet Kambodžaa, mutta mikä lahja se olikaan! Millainen siunaus!” sisar Thurston sanoo.
Thurstonit tuntevat erityisen yhteyden kambodžalaisiin. ”Me rakastamme heitä, ja olemme tunteneet tuon rakkauden olevan molemminpuolista”, sisar Thurston sanoo. ”Kambodžalaiset ovat osoittaneet meille suurta ystävällisyyttä.”
Kaikista niistä tehtävistä, joita Thurstoneilla oli lähetystyössään, he arvostavat eniten tilaisuutta käydä jäsenten luona heidän kodeissaan.
Sisar Thurston muistaa katselleensa niitä, joita hän palveli Kambodžassa, ja ajatelleensa: ”En malta odottaa, kunnes näen sinut seuraavassa elämässä, koska silloin pystyn todella kertomaan sinulle kaiken sen, mitä tunnen sinua kohtaan, ja ilmaisemaan rakkauden, jota tunnen sinua kohtaan.”
Ensimmäisen yhteisen lähetystyönsä aikana Bob ja Lori Thurston oppivat, että mielekäs palvelutyö on mahdollista kielellisistä esteistä ja kulttuurieroista huolimatta, koska me kaikki olemme Jumalan lapsia.
Leslie Nilsson, valokuvaaja
Bob:
Ennen kuin Lori ja minä olimme naimisissa, me puhuimme palvelemisestä lähetystyössä eläkkeelle jäätyämme. Olimme kumpikin palvelleet lähetystyössä aiemmin. Lori oli palvellut Kobessa Japanissa ja minä Brisbanessa Australiassa. Kun viimein aloimme olla valmiita jäämään eläkkeelle, kerroimme lapsillemme, että halusimme palvella lähetystyössä monta kertaa.
Olimme onnekkaita, koska pystyimme jäämään eläkkeelle nuorina. Kun olimme kuulleet, että jotkut vanhemmat avioparit eivät pysty terveysongelmien ja muiden huolien vuoksi palvelemaan tietyissä paikoissa, kuten kehitysmaissa, ajattelimme: ”Me emme ole vielä edes 60-vuotiaita. Me olemme terveitä, joten käyttäkää meitä!”
Minä jäin eläkkeelle vain kaksi päivää sen jälkeen kun olin täyttänyt 56. Me saimme itse asiassa lähetystyökutsumme, kun olin vielä työelämässä. Avatessamme kutsumme ja saadessamme tietää, että meidät oli kutsuttu palvelemaan Phnom Penhin lähetyskentällä Kambodžassa, me kyynelehdimme. Olimme innoissamme!
Lori:
Kambodža ei itse asiassa ollut käynyt mielessämme. Olin ajatellut, että menisimme Afrikkaan tai sinnepäin. Aloimme pohtia: ”Selvä. Millaiset seikkailut meitä odottavat?” Emme olisi valinneet Kambodžaa, mutta mikä lahja se olikaan! Millainen siunaus! Herra on älykkäämpi kuin me. Hän lähetti meidät sinne, missä meidän piti olla.
Palvelimme humanitaarisessa lähetystyössä. Työskentelimme LDS Charities-järjestön [MAP-hyväntekeväisyysjärjestö] hankkeissa, täytimme raportteja ja pyysimme uusia hankkeita. Tarkastimme myös aiempia hankkeita kuten kaksi vuotta aiemmin kaivettujen kaivojen tilanteen. Päädyimme palvelemaan muillakin tavoin.
Osallistuimme vaarna- ja piirikonferensseihin auttaaksemme johtohenkilöiden ja lähetyssaarnaajien kouluttamisessa, tarkastimme lähetyssaarnaajien asuntoja ja kävimme jäsenten kotona. Teimme kaikenlaista auttaaksemme lähetyskentän asioiden sujumista.
Yksikään päivä ei ollut lähetystyössämme samanlainen. Joinakin päivinä olimme ulkosalla polvia myöten vedessä tai mudassa. Toiset päivät kuluivat lähetystoimistossa. Tiedotuslähetyssaarnaajien kanssa vierailimme Kultti- ja uskontoministeriössä. Kambodžassa sanalla ”kultti” ei ole välttämättä huono kaiku. Virallinen uskonto on buddhalaisuus – kaikkea muuta pidetään kulttina. Vierailimme ministeriössä, koska halusimme edistää Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon mainetta hyvänä ja luotettavana organisaationa.
Loimme siellä hyvät suhteet, ja ministeriö oli nopea kääntymään puoleemme pyytäen apua. Yleensä sieltä soitettiin ja sanottiin: ”Meillä on ollut tulva, ja me tarvitsemme ruokaa 200 perheelle, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa.” He tiesivät, että he voivat luottaa kirkon vievän nopeasti tavaroita sinne, missä niitä tarvittiin, ja lisäävän mukaan sen, mitä heillä ei ollut.
Mitä koimme Kambodžassa? Koimme luultavasti kaiken, mitä mieleen voi tulla! Olemme istuneet mitä vaatimattomimmilla lattioilla – yleensä pelkällä maa- tai bambulattialla – mitä vaatimattomimmissa kodeissa. Olemme olleet myös hallituksen virkamiesten palatsimaisissa kodeissa. Bob jopa palveli jonkin aikaa erään seurakunnan johtokunnassa.
Bob:
Lähetysjohtaja soitti minulle ja sanoi: ”Hei, haluan, että olet toinen neuvonantaja eräässä seurakunnassa.” Puolitoista vuotta myöhemmin olin Hongkongin temppelin sinetöimishuoneessa sen seurakunnanjohtajan kanssa, jonka kanssa olin palvellut. Hän oli temppelissä saamassa omat toimituksensa! Hän ja hänen perheensä olivat säästäneet rahaa ja yrittäneet seitsemän kertaa päästä temppeliin, mutta sitten oli tapahtunut jokin onnettomuus tai joku oli sairastunut. Aina oli sattunut jotakin. Seitsemän vuoden kuluessa he olivat saaneet säästöön vain 40 dollaria.
Kolme kertaa lähetystyössämme pystyimme auttamaan myöhempien aikojen pyhiä Kambodžassa menemään temppeliin. Veimme sinne monia seurakunnanjohtajia, jotka olivat pitäneet temppelisuosituspuhutteluja mutta eivät olleet koskaan itse olleet temppelissä. Ainakin Kambodžassa vanhempi aviopari auttaa näitä perheitä heidän matkallaan temppeliin. He tarvitsevat mukaansa jonkun, koska he eivät osaa matkustaa lentokoneessa. Monet eivät ole edes kulkeneet bussilla! Ja nyt heidän on lennettävä Hongkongiin ja osattava mennä temppeliin. Heidän oli vaikeaa tehdä sitä omin neuvoin. Olemme kiitollisia temppelissäkävijöiden avustusrahastosta, joka piti osaltaan huolen heistä.
Lori:
Kirkon jäsenyys Kambodžassa voi olla haasteellista. Kambodžassa ei ole tapana pyhittää lepopäivää. Jokaisen, joka tulee kirkkoon, on tehtävä uhrauksia, jotta voi olla siellä.
Lisäksi Kambodžassa on kuusi prosenttia muslimeja ja vain kaksi prosenttia kristittyjä – loput ovat buddhalaisia. Siirtyminen buddhalaisesta elämäntavasta kristilliseen on hyvin vaikeaa. Jotkut menettävät edelleenkin työpaikkansa, ja useasti heidän naapurinsa karttavat heitä.
Myös kymmenykset ovat iso asia. Buddhalaiset munkit tulevat joka aamu pyytämään riisiä tai rahaa, ja ihmiset ovat tottuneita siihen. Mutta on iso asia erottaa palkkasekistä osa kymmenyksiä varten.
Monet ovat kokeneet todellisia traumoja elämässään. Jokaisella yli 40-vuotiaalla on henkilökohtainen kauhutarina punakhmerien vuoksi, joka oli 1970-luvun lopulla Kambodžaa hallinnut kommunistinen liike. En tavannut ketään, johon se ei olisi vaikuttanut. Jokaisella oli perheenjäseniä, jotka oli murhattu. Vaikka he olivat kärsineet niin paljon, minun oli vaikea uskoa, kuinka sinnikkäitä he olivat, kuinka halukkaita yrittämään. Mutta sinnikkyydestä huolimatta monilla on yhä heikko omanarvontunto. Monista tuntuu, etteivät he ole tärkeitä tai edes minkään arvoisia.
On hämmästyttävää nähdä, kuinka Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on auttanut heitä kukoistamaan. Kun he saavat tietää, että he ovat paitsi suurenmoisia myös Jumalan lapsia, he yleensä sanovat: ”Oletko tosissasi? Minulla on nyt jotakin annettavaa.”
Kirkko tosiaan tulee kukoistamaan Kambodžassa. Uskomattomia ihmisiä on johdatettu kirkkoon. Pyhät siellä ovat pioneereja, ja ne, jotka tosissaan ottavat evankeliumin vastaan, ovat siunattuja hyvin monin tavoin, koska he oppivat tuntemaan Vapahtajan. Se on todella hämmästyttävää.
Meillä on paljon jäseniä ja oikein vahvoja seurakuntia lähellä paikkaa nimeltä ”Roskavuori”. Se on avoin kaatopaikka, jossa ihmiset elävät. Jäsenet poimivat ja keräävät jätteitä siellä. He ansaitsevat rahaa kierrättämällä muovia ja alumiinia, jota he korjaavat talteen kaatopaikalta. He elävät pikkuruisissa taloissa, joissa olemme vierailleet kymmeniä kertoja.
Bob:
Yhtenä päivänä kuulimme äänekästä musiikkia ja huomasimme, että lähistöllä pystytettiin telttaa. Kambodžassa se tarkoittaa joko sitä, että joku on menossa naimisiin, tai että joku on kuollut.
Lori:
Saimme tietää, että eräs äiti, jolla oli viisi tai kuusi lasta, oli kuollut. Aviomiehestä ei ollut tietoa. Lapset olivat juuri heränneet ja tajunneet, että heidän äitinsä oli kuollut.
Yksi tyttäristä itki itkemistään. Tulkin avulla hän sanoi: ”Minä olen vanhin. Minulla on huolehdittavana kaikki nämä sisarukset. En tiedä, mitä tekisin.”
Kaappasin hänet vain syliini. Kuinka olisin voinut olla tekemättä niin? Tämä tyttö oli juuri menettänyt äitinsä. Puhuin hänelle englantia ja sanoin: ”Tiedän, ettet ymmärrä minua, mutta lupaan sinulle, että näet jälleen äitisi. Kaikki järjestyy kyllä. Sinua ei jätetä yksin.”
Todella monet tämänkaltaiset kokemukset ovat luoneet erityisen yhteyden meidän ja kambodžalaisten välille.
Me tunsimme rakkauden olevan molemminpuolista. Kambodžalaiset osoittivat meille suurta ystävällisyyttä. Me rakastamme heitä, koska he ovat Jumalan lapsia. He ovat veljiämme ja sisariamme.
Muutamien kohdalla muistan ajatelleeni: ”En malta odottaa, kunnes näen sinut seuraavassa elämässä, koska silloin pystyn todella kertomaan sinulle kaiken sen, mitä tunnen sinua kohtaan, ja ilmaisemaan rakkauden, jota tunnen sinua kohtaan, ja sen, mitä ihailen sinussa, koska en pysty siihen nyt.”
Lähetystyömme on siunannut meitä todella monin tavoin. Jotkut sanovat: ”En tiedä, voinko palvella lähetystyössä. En pysty jättämään lastenlapsiani.” Meillä oli lähtiessämme lastenlapsia viisi pientä poikaa iältään viisi-, neljä-, kolme-, kaksi- ja yksivuotiaat. Ollessamme poissa syntyi kaksi tyttöä. Aion säästää kaksi Kambodžan lähetyssaarnaajan nimikylttiäni ja antaa ne tyttövauvoillemme, jotta he tietävät, ettei mummi ollut heidän luonaan, koska mummi oli siellä, missä hänen Herran mielestä piti olla.
Bob:
Herraa voi palvella monin tavoin lähetyssaarnaajana. Otamme vakavasti sen, mitä vanhin Jeffrey R. Holland sanoi lähetystyössä palvelemisesta vanhemmalla iällä. Hän sanoi: ”Lupaan, että teette Herran palveluksessa [perheenne hyväksi] sellaista, mitä ette voisi ikimaailmassa tehdä, jos jäisitte kotiin hääräämään heidän ympärilleen. Voivatko isovanhemmat antaa sen suurempaa lahjaa jälkipolvelleen kuin lausua sekä sanoin että teoin: ’Tässä perheessä palvellaan lähetystyössä!’ [”Herran taistoon kaikki meidät kutsuttu on”, Liahona, marraskuu 2011, s. 46.]”