Kotimme, perheemme
Gekkoja, sirkkoja ja aikaa lasten parissa
Kirjoittaja asuu Mainessa Yhdysvalloissa.
En koskaan arvannut, että matelijoilla olisi pysyvä vaikutus poikani ja minun väliseen suhteeseen.
Kuvitus David Green
Poikani Dallin on aina rakastanut matelijoita. Minä puolestani en ole koskaan pitänyt niistä. Dallin sai meiltä luvan hankkia matelijan sillä ehdolla, että valitsipa hän minkä tahansa, se mahtuisi pölynimurin putkesta sisään – ihan vain siinä tapauksessa, että se pääsisi ulos terraariostaan hänen koulussa ollessaan. Kävimme läpi useita vaihtoehtoja sammakoista iguaaneihin, ennen kuin päädyimme kahteen sametinpehmeään leopardigekkoon nimeltään Fuzz ja Diane.
Dallinin uudet kaverit tulivat perheeseemme, kun hän oli seitsemänvuotias. Yksi gekkojen omistamisen puolista, jota en ollut ennakoinut, oli se, että niitä piti ruokkia sirkoilla – elävillä sirkoilla – kerran viikossa. Vuosien ajan Dallin ja minä kävimme ”sirkkasäntäilyillä”. Ne tapahtuivat harvoin sopivaan aikaan – tavallisesti myöhään illalla, kun yritimme viime hetkellä ehtiä lemmikkikauppaan ennen sen sulkemista.
Diane eli vain kolme vuotta, mutta Fuzz eli useita vuosia terveenä ja onnellisena. Viimeisen lukiovuotensa loppupuolella Dallin sai puheenpitokurssilla tehtäväksi pitää esityksen. Hän kyseli ideoita aviomieheltäni ja minulta. Ehdotimme, että hän kertoisi leopardigekoista, koska hän jo tiesi niistä hyvin paljon ja voisi viedä Fuzzin sinne havaintomateriaalina. Silloin Dallin kertoi meille, että Fuzz oli kuollut.
”Ihanko totta? Milloin se kuoli?” kysyin epäuskoisena.
Dallin kertoi meille, että Fuzz oli kuollut viikko aikaisemmin.
”Se on minun huoneessani, mutta älkää huolestuko. Ei se rupea haisemaan. Se on pakattu kaksinkertaiseen laatikkoon.”
Nähtyään meidän ällistyksemme Dallin selitti: ”Olen tekemässä koetta – haluan nähdä, kun se maatuu.”
Kävi ilmi, että Dallinin koe oli muutakin kuin vain gekon maatumisen seuraamista. Hänellä oli tapana keskeyttää prosessi panemalla Fuzz pakastimeen pariksi viikoksi ja sitten sulattaa se ja antaa sen maatua lisää.
Vuosi myöhemmin, kun Dallin oli lähetystyössä, siivosin pakastinta ja löysin sen perältä yhä kaksinkertaiseen laatikkoon pakatun Fuzzin. Koska olin valmistelemassa pakettia lähetettäväksi Dallinille, ajattelin, että olisi hauskaa laittaa mukaan hänen pieni kokeensa. Laitoin Fuzzin huolellisesti laatikkoon, käärin sen kauniiseen mustavalkopilkulliseen paperiin ja mahdutin sen nätisti Dallinille lähetettävään pakettiin mukanaan viesti: ”Paketissa on sinulle yllätys.” Sitten odotin innokkaana hänen vastaustaan.
”Olen ajatellut sitä gekkoa siitä asti kun sain sen takaisin”, hän kirjoitti. ”En niinkään itse gekkoa vaan kaikkea sitä aikaa, jonka vietin automatkoilla joka viikko hakiessamme sirkkoja ja toimittaessamme muita asioita ja kuunnellessani autossa istuessamme sinun ajatuksiasi, kertomuksiasi ja todistustasi. Se oli hyvä syy sille, että piti lähteä ja sain jutella kanssasi (en tosin itse puhunut paljoakaan, mutta kyllä kuuntelin).”
Kun kävimme ostamassa sirkkoja. Kukapa olisi arvannut? Me vanhemmat emme voi aina suunnitella vaikutuksemme ajankohtaa. Usein se vain tapahtuu. Se saattaa tapahtua, kun olemme peittelemässä lapsiamme sänkyyn iltaisin, ajamassa hiihtohississä yhdessä tai vain autossa matkalla hoitamaan asioita. Meidän pitää varata aikaa siihen, että olemme lastemme kanssa.
Vapahtaja näytti suurenmoisimman esimerkin ajan varaamisesta lapsille. Opetettuaan pitkän päivän ajan nefiläisiä Kristus käski kansaa tuomaan pienokaisensa Hänen luokseen. Hän polvistui pienten lasten keskelle ja rukoili. Rukouksen jälkeen Hän itki. Ja sitten ”hän otti heidän pienet lapsensa yksitellen ja siunasi heidät ja rukoili Isää heidän puolestaan” (3. Nefi 17:21).
Ne lapset tiesivät, että Jeesus rakasti heitä. Hän varasi auliisti aikaa heitä varten. Hän kuunteli heitä, rukoili heidän puolestaan ja siunasi heitä. Ne, jotka näkivät tämän, täyttyivät sellaisella voimalla, että kertomuksessa sanotaan: ”Milloinkaan ennen ei silmä ole nähnyt eikä korva kuullut niin suuria ja ihmeellisiä asioita kuin me näimme ja kuulimme Jeesuksen puhuvan Isälle” (3. Nefi 17:16).
Vaikutus, joka Jeesuksella Kristuksella oli niihin lapsiin, kesti sukupolvien ajan. Kun me sijoitamme lapsiimme kiinnostustamme ja aikaamme – vaikka vain menisimme heidän kanssaan ostamaan sirkkoja – niin toivon mukaan meidänkin vaikutuksemme kestää sukupolvien ajan.