2019
Odottamista elämän punaisissa valoissa
Kesäkuu 2019


Nuorille aikuisille

Odottamista elämän punaisissa valoissa

Kirjoittaja asuu Texasissa Yhdysvalloissa.

Se, että sain keskenmenon toisensa perään, tuntui aivan kuin perättäisiltä punaisilta valoilta elämässäni, mutta kun käännyin Herran puoleen, huomasin, että kunkin menetyksen myötä tunsin rauhaa, sain näkemystä ja koin kasvua.

woman standing on tree-lined road

Sormeni puristivat ohjauspyörää samalla kun tuijotin huolestuneena punaista valoa. Kun se viimein vaihtui vihreäksi, kiihdytin eteenpäin mutta jouduin pysähtymään jälleen uusiin, loputtomilta vaikuttaviin punaisiin valoihin. Olin yhä kymmenen minuutin päässä lähetyssaarnaajasisarten kanssa pidettävästä opetuksesta, jonka olisi pitänyt alkaa viisi minuuttia sitten. Jos olisin ollut viisaampi äiti, olisin osannut ennakoida sen varttitunnin pituisen kiukunpuuskan, jonka miltei kolmivuotias tyttäremme sai juuri kun olimme menossa ovesta ulos, mutta en ollut. Kyllä, maailma jatkaisi kulkuaan, vaikka olisin myöhässä, mutta koska yritin tehdä jotakin hyvää, niin enkö ansaitsisi sitä, että edes jotkin liikennevaloista olisivat minun puolellani? Kun odotin kärsimättömänä jälleen yksissä punaisissa valoissa, saatoin tuntea turhautumiseni kiristyvän suuttumukseksi. ”Yritän tehdä jotakin hyvää. Teen parhaani! Missä on sitä apua, jota tarvitsen?”

Reilut puolitoista vuotta aiemmin olin huomannut kyseleväni samankaltaisia kysymyksiä samankaltaisessa tilanteessa – sillä kertaa vain paikassa, jossa oli kaikkea sitä rauhaa ja seesteisyyttä, jota punaisten liikennevalojen hetkestäni puuttui.

Pyhässä lehdossa Palmyrassa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa lehdet olivat juuri ja juuri hiirenkorvalla ympärilläni näkyvissä ruskeissa oksissa. Vasta lehteen puhkeavat pensaat, joita oli siellä täällä, tuntuivat huokuvan ilmaan elämää. Korviini kaikui vain lempeän ilmanhenkäyksen, lastenrattaiden ja askelteni aiheuttamaa kahinaa – ei autoja, ei teitä, ei äänekkäitä keskusteluja. Seesteisyydestä huolimatta mielessäni pyöri kuitenkin kysymyksiä ja epävarmuutta. Mieheni Lance ja minä olimme odottaneet kolme pitkää vuorokautta, jotta lääkärini soittaisi viime hetken ultraääni- ja verikokeiden tuloksista. Odotin epätoivoisesti vastauksia ja lohdutusta.

Sain lohtua

”Herra siunasi heitä Hengellään ja sanoi heille: Olkaa turvallisella mielellä. Ja he olivat turvallisella mielellä.” (Alma 17:10.)

Huomasin tuijottavani talvesta selvinneitä kukkapenkkejä Palmyran temppelin ulkopuolella. Mielessäni puin sanoiksi kysymyksiä, joita pohdin: ”Jos tällä kertaa saan keskenmenon, miksi? Mitä sen jälkeen?” Yhtä lempeästi kuin kevättuulahdus ympärilläni Herra puhui mieleeni lohtua, jota olin kaivannut. En enää tarvinnut tietoa lääkäriltä – tiesin, että tämä raskaus päättyisi keskenmenoon – mutta yhtäkkiä ymmärsin, että tämä pieni sielu oli taivaallisen Isän täydellisissä, rakastavissa käsissä. Yhtäkkiä se epätoivo, joka oli kuluttanut minua, vaihtui tyynnyttäväksi rauhaksi, joka antoi minulle voimaa seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana.

Vihreän valon odottamista

”Olen ollut kiitollinen niistä monista tavoista, joilla Herra on siunannut minua Lohduttajalla, kun olen tarvinnut rauhaa. Siltikään taivaallinen Isämme ei ole kiinnostunut pelkästään lohdustamme vaan sitäkin enemmän edistymisestämme ylöspäin.”1 – Presidentti Henry B. Eyring

Muutamia päiviä Palmyrassa käynnin jälkeen jouduin kokemaan järkyttävän keskenmenon. Vaikka rauhan tunne oli edelleen tukenani, tunsin olevani menetyksen vuoksi fyysisesti ja emotionaalisesti heikko enkä ollut valmis siihen odottamiseen, joka seurasi. Ensin odotin laboratoriotuloksia, jotka viittasivat harvinaiseen osittaiseen rypäleraskauteen. Sitten odotin verikokeiden tuloksia viikoittain, kahden viikon välein ja lopulta kuukausittain, jotta varmistettaisiin, ettei näkyisi merkkejä sen seurauksena mahdollisesti kehittyvästä syövästä. Jopa niinä pitkinä odottamisen kuukausina Lance ja minä pystyimme helposti näkemään Herran käden lohduttavan ja tyynnyttävän meitä läpi sen ajan. Osittaisella rypäleraskaudella ei ollut pysyviä seurauksia, ja jo puolen vuoden kuluttua lääkärini sanoi, että voisimme yrittää seuraavaa lasta. Olin elämässäni jälleen edistymisen tiellä. Punainen valo oli viimein vaihtunut vihreäksi.

Mutta jo vajaan kolmen kuukauden kuluessa ja useita verikokeita myöhemmin koin jälleen keskenmenon – tällä kertaa vain viikko ennen joulua. Taas kului kolme kuukautta ja toivoni heräsi jälleen uuden positiivisen raskaustestin myötä, mutta viikko sen jälkeen tapahtui jälleen keskenmeno – taas uusi punainen valo.

Panin uskoni koetukselle

”Vaikka meillä on vahva usko, monet vuoret eivät siirry. – – Jos kaikkea vastakohtaisuutta rajoitettaisiin, jos kaikki sairaudet poistettaisiin, silloin Isän suunnitelman ensisijaiset tarkoitukset tehtäisiin tyhjiksi.”2 – Vanhin David A. Bednar

Tulin jälleen raskaaksi, ja seuraava laskettu aikani olisi aivan seuraavan joulun aikaan. Minulla oli hyvä tunne tästä raskaudesta. Olimme nähneet sydämenlyönnit varhaisessa ultraäänitutkimuksessa ja tiesimme, että perheenjäsenet rukoilivat puolestamme. Kun eräänä päivänä olimme temppelissä istumassa endaumentti-istunnossa, kävin mielessäni läpi selkeän ajatusketjun: ”Jos tämä raskaus päättyy keskenmenoon, kestäisikö uskoni? Totta kai se kestäisi. Mutta en tietenkään koe taas uutta keskenmenoa, koska tällä kertaa olen valmis hyväksymään Herran tahdon, olipa se mikä tahansa.”

Myönteisestä asenteestani huolimatta muutamia viikkoja myöhemmin huomasin merkit, menin ultraäänitutkimukseen ja aloitin sen tuskallisen prosessin, joka oli minulle liiankin tuttu. Uskoni ei kestänyt aivan niin hyvin kuin olin odottanut. Vastaukset, jotka olivat vahvistaneet minua aiempien keskenmenojen aikana, eivät tuntuneet enää riittäviltä. Masennuksen aalto valtasi minut. Tunsin itseni särkyneeksi, tyhjäksi ja jopa hieman petetyksi. Mieheni ja minä emme olleet ainoita, jotka odottivat Herran siunauksia. Tyttäremme sanoi meille usein, kuinka kovasti hän halusi pikkuveljeä tai pikkusiskoa. Sydäntämme särki hänenkin puolestaan. Kun käännyin haavoittuvine tunteineni Herran puoleen hartaassa rukouksessa, sain jälleen selkeän todistuksen siitä, että taivaallinen Isä oli hyvin tietoinen tuskastani ja olosuhteistani ja että Hän rakasti minua. Vaikka olosuhteeni pysyivät samoina, tämä suloinen ja yksinkertainen kokemus kevensi ihmeellisellä tavalla kuormaani ja antoi minulle kyvyn selviytyä ja jopa tuntea onnellisuutta, kun jatkoin jokapäiväistä elämääni. Toipa tulevaisuus mukanaan mitä tahansa, minä selviytyisin.

Kun muutamia kuukausia myöhemmin geenitestien tulokset tulivat mutta eivät antaneet mitään vastauksia, tunsimme jälleen hämmennystä näiden takaiskujen tarkoituksesta elämässämme. Yritin parhaani mukaan siirtää omat toiveeni syrjään ja mukauttaa tahtoni Herran tahtoon, mutta vaikeina hetkinä sydämeni huudahti: ”Mitä minun on tarkoitus oppia tästä? Yritän tehdä jotakin hyvää! Missä on sitä apua, jota tarvitsen?”

Muutin suhtautumistani

couple walking and holding hands

”Vaikeat asiat ovat vakio! Meillä kaikilla on haasteita. Muuttuva tekijä on se, kuinka suhtaudumme vaikeaan.”3 – Vanhin Stanley G. Ellis

Kahdeksan kuukautta neljännen keskenmenoni jälkeen ja vain muutamia viikkoja sen jälkeen, kun olin stressaantuneena ajamassa lähetyssaarnaajasisarten luo, olin rauhallisena odottamassa punaisissa valoissa matkalla kotiin, kun sain vastauksen. Kun katselin autoja, jotka olivat pysähtyneet viereeni, ja autoja, jotka ajoivat edessäni tietä pitkin, sain iankaikkisen näkökulman elämääni. Ymmärsin yhtäkkiä, että ainoa asia, jolla on merkitystä matkallani, oli se, että pysyisin sillä tiellä, joka johtaisi minut takaisin taivaalliseen kotiini. Sillä, kuinka monissa ”punaisissa valoissa” odottaisin, ei olisi mitään vaikutusta päämäärääni. Sillä olisi, kuinka suhtautuisin niihin.

Aloin vaalia elämässäni kaikkia punaisia valoja – sekä vertauskuvallisia että kirjaimellisia. Sen sijaan, että aikaa olisi kulunut hukkaan, jokaisesta tilanteesta tuli mahdollisuus saada kärsivällisyyttä ja näkemystä, joka tulee vain odottamalla. Aivan kuten jokaisen punaisen liikennevalon parina on vihreä valo toiseen suuntaan, olen huomannut, että jokainen punainen valo elämässäni on avannut väylän kasvulle – ei välttämättä sillä tavalla kuin olin suunnitellut kasvavani juuri silloin. Sen sijaan että olisin jäänyt vatvomaan pettymyksiä, aloin iloita tapahtumien jokaisen odottamattoman käänteen tarjoamasta mahdollisuudesta edistyä.

Keskityin Vapahtajaan

”Pohdittavana on ratkaisevan tärkeä kysymys: ’Mihin kohdistamme uskomme?’ Kohdistuuko uskomme yksinkertaisesti haluun saada huojennusta kivusta ja kärsimyksestä vai keskittyykö se lujasti Isään Jumalaan ja Hänen pyhään suunnitelmaansa sekä Jeesukseen Kristukseen ja Hänen sovitukseensa?”4 – Vanhin Donald L. Hallstrom

Kaksi pitkää vuotta ensimmäisen keskenmenoni jälkeen synnytin kauniin, terveen poikavauvan. Sinä aikana, joka johti siihen riemukkaaseen päivään perheessämme, opin ymmärtämään, että Jeesus Kristus ei kärsinyt puolestani poistaakseen kaiken kärsimyksen elämästäni. Sen sijaan Hän kärsi, jotta minä voisin vahvistua ja kasvaa kohtaamieni haasteiden kautta. Vaikka sydäntäsärkeviä menetyksen hetkiä ja pitkiä odotuksen kuukausia onkin yhä tuskallista muistella, niistä on tullut aarteita elämässäni. Niinä pyhinä hetkinä opin ymmärtämään, kuinka yksilöllisesti Vapahtaja tuntee kärsimykseni. Hän on auttanut minua tavalla, jolla vain sellainen, joka tuntee henkilökohtaiset murheeni, voisi auttaa. Vaikka vastukset elämässämme usein tuntuvatkin tekevän tyhjiksi suunnitelmamme edistyä, niin Herra käyttää niitä vastuksia sysätäkseen meitä eteenpäin korkeampaan päämäärään – tuntemaan Hänen rakkauttaan ja pysymään siinä.

Viitteet

  1. Henry B. Eyring, ”Minä jätän teille rauhan”, Liahona, toukokuu 2017, s. 17.

  2. David A. Bednar, ”Herran tahdon ja ajoituksen hyväksyminen”, Liahona, elokuu 2016, s. 22.

  3. Stanley G. Ellis, ”Luotammeko me Häneen? Vaikea on hyvää”, Liahona, marraskuu 2017, s. 113.

  4. Donald L. Hallstrom, ”Onko ihmeiden aika lakannut?”, Liahona, marraskuu 2017, s. 89–90.