Julkaistaan vain sähköisenä: nuorille aikuisille
Voitin lasten saamista koskevan pelkoni
Kirjoittaja asuu Texasissa Yhdysvalloissa.
Lasten saaminen tuntui elämänmuutokselta, joka ei innostanut minua.
En juurikaan välittänyt lapsista. Olin perheen kuopus, minulla ei ollut kokemusta vauvoista ja minua pelotti, jos joku taapero tuijotti minua. Joten lasten saaminen heti naimisiin mentyäni ei tietenkään tuntunut innostavalta elämänmuutokselta.
Aviomieheni olisi ollut valmis perustamaan perheen saman tien, mutta minä halusin ehdottomasti, että odottaisimme vielä. Noina parina ensimmäisenä kuukautena mottoni olisi voinut olla ”Puhutaan siitä vuoden päästä”.
Vaikkei näin ehkä olekaan kaikkien niiden kohdalla, jotka kamppailevat päättääkseen, hankkiako lapsia, omalla kohdallani tiesin, mikä minua pidätteli: aivan yksinkertaisesti pelko ja itsekkyys. Kun ajattelin äitiyttä, mieleeni ei tulvahtanut söpöjä hymyjä ja suloista naurua. Sen sijaan ajattelin unettomia öitä ja rajallista vapaa-aikaa. Puhumattakaan kivusta ja vaivasta. Muistan yhä ensimmäisen kerran, kun kuulin synnyttämisestä. Päätin siinä samassa, että saisin aikanaan lapseni adoptoimalla.
Olin koko ikäni ollut vaivautunut lasten parissa, joten ajatuskin omien lasten saamisesta tuntui mahdottomalta. Kuinka pystyisin luopumaan kaikesta heidän vuokseen?
Avioliittomme ensimmäisten kahdeksan tai yhdeksän kuukauden aikana asiaan ei juuri tullut muutosta. Aviomiehelläni oli tapana vitsailla asiasta niin, että aina kun sanoin ”Arvaa mitä?”, hän vastasi: ”Olet raskaana!” Minä pyörittelin aina silmiäni ja jatkoin samaa rataa esittäen monia syitä sille, miksi lapsia ei olisi tulossa lähitulevaisuudessa.
Ethän ymmärrä väärin; en tuntenut painostusta hankkia lapsia. Mieheni ja minä keskustelimme ja sovimme etenevämme asiassa yksi askel kerrallaan. Mutta ajattelin mielessäni, ettei lapsia olisi tulossa pitkään aikaan.
Tiesin silti, että taivaallinen Isä tietää paremmin, mitä elämässäni voisi ja pitäisi tapahtua. Siksi, huolimatta lujasta vakaumuksestani lykätä lasten hankkimista, rukoilin edelleen päätöksestä sekä yksin että mieheni kanssa. Kerroimme taivaalliselle Isälle suunnitelmastamme, mutta myönsimme, että hyväksyisimme toisenlaisen suunnitelman, mikäli se olisi Hänen tahtonsa. Se oli tärkeä askel sydämenmuutoksessa, jota aloin pikkuhiljaa kokea.
Tuo muutos ei tapahtunut yhdellä kertaa. Itse asiassa en oikein muista, milloin se alkoi. Mutta pikkuhiljaa aloin suhtautua myönteisemmin ajatukseen perheen perustamisesta. Olin itse asiassa alkanut harkita sitä, etenkin kun esittämäni verukkeet alkoivat tulla tiensä päähän. Olin halunnut odottaa, kunnes olisin päättänyt opintoni – olin pian valmistumassa. Halusin meidän tietävän, missä olisimme seuraavana vuonna – mieheni oli saanut työtarjouksen. Hitaasti mutta varmasti asiat alkoivat loksahtaa kohdalleen.
Luulin, että olisi pelottavaa jäädä ilman verukkeita, joista olin pitänyt kiinni niin pitkään. Ja silti, siinä se oli. Minua ei pelottanut. Pelkoa, jota olin tuntenut sisimmässäni kymmenen edellisen vuoden ajan, ei enää ollut. Tai ainakin siellä vallitsi rauha, joka oli tarpeeksi vahva hukuttaakseen sen alleen.
Joten ensimmäisen hääpäivämme lähestyessä minulla ei enää ollut syytä kieltäytyä perheen perustamisesta. Herra oli muuttanut sydämeni ja tyynnyttänyt pelkoni.
Myöhemmin eräs ystäväni kysyi, mistä tiesin, että oli oikea aika. Minun täytyi myöntää, ettei tieto johtunut mistään mahtavasta rohkeuden tunteesta tai rakkaudesta lapsia kohtaan eikä sydämeni palamisesta. Se johtui vain pelon puuttumisesta. Se oli niin kuin Jumalan sanoessa varhaisille myöhempien aikojen pyhille: ”Jos te olette valmiita, te ette pelkää” (OL 38:30). Minulle pelon puuttuminen merkitsi Herralta tullutta vastausta: ”Kyllä, olet valmis.”
Oli aika jännittävää, kun saatoin ensimmäistä kertaa nauraa ja vastata myöntävästi mieheni sanoihin: ”Olet raskaana!”
Tässä minä nyt pitelen sylissäni pientä vauvaa. Opettelen yhä äitinä olemista, enkä vieläkään tiedä, mitä tehdä muiden ihmisten lasten parissa. Mutta tiedän, että olipa minulla lasten suhteen mitä vajavuuksia hyvänsä, taivaallinen Isä kannustaa minua. Hän on valmistanut minua tätä aikaa varten. Olen tuntenut Hänen jumalallisen apunsa, myös pitkään kestäneiden epäilyksen ja pelon tunteiden läpi. Unettomat yöt ja vapaa-ajan puute ovat pieniä uhrauksia siitä ilosta, jota minä ja perheeni saamme kokea. Tiedän, että taivaallinen Isä on tietoinen peloistamme ja olosuhteistamme. Ja jos etsimme Hänen apuaan, Hän voi auttaa meitä voittamaan ne ja kulkemaan eteenpäin uskossa.