Pelastussuunnitelman ymmärtäminen antoi minulle rauhaa
Kirjoittaja asuu Filippiineillä.
Kun äitini todettiin sairastavan parantumatonta syöpää, näin tulevaisuudessani vain surua. Ja sitten hän lausui todistuksensa pelastussuunnitelmasta.
Muutama vuosi sitten, vanhempieni hääpäivänä, äidilläni todettiin neljännen asteen haimasyöpä. Kerroskuvauksen tulokset osoittivat, että hänen syöpänsä uhkasi hänen henkeään ja hänen kuntonsa oli heikkenemässä. Sillä hetkellä tiesin, ettei äitini eläisi kovinkaan kauan.
En ollut valmis siihen. Aavistin, millaista elämä olisi ilman äitiä. Kaikki olisi synkkää, lohdutonta ja murheellista. Ei olisi enää iloa eikä naurua – ei äidin lämpimiä halauksia, jotka lohduttaisivat minua. Tuntui kuin elämääkään ei enää olisi.
Kuukaudet kuluivat, ja äitini kunto heikkeni heikkenemistään. Eniten minua kuitenkin hämmästytti hänen halunsa käydä kirkossa, osallistua perheemme päivittäiseen pyhien kirjoitusten tutkimiseen sekä oppiaiheiden pitämiseen perheilloissamme, ja hän jopa nauroi kanssamme.
Yhtenä päivänä kysyin häneltä: ”Etkö ole kyseenalaistanut taivaallisen Isän tahtoa? Etkö ole miettinyt, miksi juuri sinulla täytyy olla syöpä?” Äiti hymyili ja lausui todistuksensa pelastussuunnitelmasta. Hän sanoi minulle, että minun piti ymmärtää pelastussuunnitelma tunteakseni aitoa onnea, jonka se antaa. Hän sanoi, että jos ymmärtäisin, mistä olemme tulleet, mikä on tarkoituksemme tässä elämässä ja minne olemme menossa, niin ymmärtäisin, että olisimme aina yhdessä, että en koskaan oikeasti menettäisi häntä. Hän kannusti minua valmistautumaan edelleenkin lähetystyöhön ja kertomaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumista ja pelastussuunnitelmasta muille, jotta hekin voisivat saada lohdun ja onnen siunaukset.
Oivalsin, että äitini oli oikeassa. Miksi pelkäisin hänen menettämistään täällä maan päällä, jos tiesin, että niin kauan kuin pitäisin liittoni ja täyttäisin Isän tahdon, näkisin hänet seuraavassa elämässä? Tunsin rauhaa.
Vähän myöhemmin äiti nukkui pois. Vaikka ruumiinvalvojaisissa – jotka pidimme ennen äidin hautajaisia kunnioittaaksemme hänen elämäänsä – oli vaikeaa ja olin surullinen, kaikki tuntui levolliselta ja saatoin yhä tuntea äidin läsnäolon. Jopa ihmiset ympärilläni tuntuivat ylentyneen. Tiesin, että se, mitä tunsin, oli todellinen siunaus Jumalan jumalallisen suunnitelman ymmärtämisestä.
Myöhemmin, kun oli aika viedä äidin arkku hautausmaalle, eräs pieni poika tuli luokseni ja kysyi minulta, miksi en itkenyt. Muistin, mitä olin ajatellut äidin kuolemasta aiemmin ja miten olin nähnyt vain paljon surua ja murhetta. Hymyillen kyykistyin hänen vierelleen. Sanoin hänelle: ”Tiedän, että näen äitini jälleen, jos noudatan jatkuvasti Jumalan käskyjä.” Poikakin hymyili, ja tiesin, että hän tunsi samaa rauhaa kuin minä.
Äiti oli poissa, mutta en tuntenutkaan synkkyyttä, lohduttomuutta ja surua, joiden luulin täyttävän elämäni. Jätin äidille hyvästit ja sanoin hänelle, että me näkisimme toisemme seuraavassa elämässä. Menetyksestämme huolimatta tunsin lohtua. Se oli siunaus, joka koitui pelastussuunnitelman ymmärtämisestä.