Herran työssä ollaan aina saamapuolella
Anna-Maria Muhonen johtaa kokousta. Meneillään on vaarnan Apuyhdistyksen järjestämä Zoom-kokous seurakuntien Apuyhdistysten johtajille. Kokouksessa on iloinen tunnelma, ja sisarilla on paljon kysymyksiä ja kerrottavaa. Anna-Maria jakaa puheenvuoroja lempeästi hymyillen, ja kaikki saavat asiansa esitettyä aikataulussa. Asiat etenevät, olkoonkin jo vuoden verran maailmaa vaivannut pandemia-aika.
Anna-Maria, ystäville Annu, on nähty johtotehtävissä tai neuvonantajana, olipa kysymyksessä Alkeisyhdistys, Nuoret Naiset tai Apuyhdistys. Ympärillä on aina ollut toimiva johtokunta. Annu naurahtaa, että lähes 50-vuotiaaksi hän sai työskennellä lasten ja nuorten kanssa, sitten tuli kuvaan mukaan Apuyhdistys.
Mutta miten Annusta tuli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen?
Englannin tunneista se alkoi
Annu kasvoi kolmilapsisessa perheessä Jyväskylässä perheen vanhimpana lapsena. Perhe ei ollut kirkossa, eikä uskonnolla ollut mitään roolia. Toinen isoäiti opetti Annulle iltarukouksen pitämisen.
Annu tutustui kirkkoon rippikoulunsa jälkeen oltuaan lähetyssaarnaajien järjestämällä englannin tunnilla. Heti ensimmäisellä kerralla Annu oli kysynyt lähetyssaarnaajilta, miten tämä kirkko eroaa luterilaisesta kirkosta. Seuraavan englannin tunnin jälkeen lähetyssaarnaajat alkoivat opettaa Annua ja paria hänen koulutoveriaan. Nämä eivät olleet sen kummemmin kiinnostuneita, mutta Annu jatkoi.
”Olin oppinut asioita luterilaisen kirkon malliin ja ajattelin ihan ensimmäiseksi, että eihän tämä voi olla totta”, kertoo Annu. ”Tutkin opetuksia ja tulin vakuuttuneeksi. Vanhemmat sanoivat ensin ei kirkkoon liittymiselle. Eivät he niin kovin vastustaneetkaan, ennemminkin toivoivat, etten suin päin liittyisi. Lukioaikana minusta tuli kirkon jäsen. Vaikka perhe ei ollut millään tavoin uskonnollinen, he kyllä kunnioittivat ja jopa tukivatkin minua.
Kun siirryin opiskelemaan Tampereen yliopistoon yhteiskuntatieteitä, kirkko jäi vähäksi aikaa sivuun. Kotiopettajille ja kotikäyntisisarille kuuluu kiitos, että tulin aktiiviseksi jäseneksi Tampereen seurakuntaan 1980-luvun puolivälin jälkeen”, muistelee Annu.
Aika kirkossa suurten siunausten aikaa
”Kun katson aikaa taaksepäin, näen selkeästi, miten paljon olen saanut kirkon ansiosta. Vaikka tärkeintä onkin suhde taivaalliseen Isään ja toivo elämästä tämän elämän jälkeen, olen saanut jo tässä elämässä uskomattoman paljon: ystäviä, sosiaalista verkostoa, lukuisia erilaisia tehtäviä, joissa palvella, merkityksellisyyden tunnetta sekä välineitä perhe-elämääni ja lastenkasvatukseen. Kaikkein tärkeimmäksi nouseekin ajatuksissani se, miten paljon olen saanut”, summaa Annu jäsenyyden tuomia siunauksia.
”Olin kolmesti seurakunnan Nuorten Naisten johtajana, kahdesti vaarnan Nuorten Naisten johtokunnan neuvonantajana ja lopuksi vaarnan Nuorten Naisten johtajana. Se merkitsi minulle todella paljon. Nuoret ihmiset ja heidän kanssaan vuorovaikutuksessa oleminen on ihan mahtavaa. Nuorilla on vilpitön usko. Lyhyessä ajassa tapahtuu kypsymistä. Voi todella sanoa, että parhaita sieluja on säästetty viimeisiin aikoihin.” Viime vuosina Annu on oppinut rakastamaan tehtäviään Apuyhdistyksessä.
Yli kolme vuosikymmentä rinnalla on ollut uskollinen tuki, aviomies Jouni Muhonen. Annu ja Jouni panivat toisensa merkille Jounin ollessa lähetystyössä, ja he menivät naimisiin pian lähetystyön jälkeen vuonna 1988. He asuivat 1990-luvun alussa kuusi vuotta Kuopiossa ja palasivat sitten Tampereelle. Annun ja Jounin perheessä on kaksi aikuista lasta, joista toinen avioitui viime vuonna.
”Valitettavasti emme saaneet niin isoa perhettä kuin toivoimme. Siksi ymmärrän ehkä aivan pienen häivähdyksen siitä, mitä lapsettomuus voi merkitä, ja tunnen suurta myötätuntoa siitä kärsiviä kohtaan”, toteaa Annu vakavoituen.
Hengen johdatus, innoitus ja apu
Annu kertoo, miten hänen patriarkallisen siunauksensa asiat ovat täyttyneet – ei välttämättä siten, kuin hän itse olisi ajatellut vaan taivaan Isän tavalla.
Annu kokee tunteneensa taivaan Isän huolenpidon vahvimpana silloin, kun on ollut vaikeinta.
”Minulla oli suolistosyöpä pari vuotta sitten. Annoin siinä vaiheessa koko elämäni Herralle, ja Hän on pitänyt huolta”, todistaa Annu.
”Tärkeimmät asiat elämässäni liittyvät yksittäisten ihmisten kohtaamisiin. Ykseys, tuki ja ystävyys neuvonantajien kanssa on ollut todella antoisaa Alkeisyhdistyksen ja Nuorten Naisten johtokuntatyön ajoilta asti.”
Joitakin tapahtumia vuosien varrelta nousee ylitse muiden: naisten konferenssi Tampereella vuonna 2019, lukuisat Nuorten Naisten leirit ja viimeinen vaarnan nuorten temppelimatka Tukholmaan vuonna 2006, jolloin kolme bussilastillista nuoria ja heidän johtajiaan Tampereen vaarnasta vietti temppelissä kaksi päivää.
”Oltiinpa missä tehtävässä tahansa, Herran työssä viime kädessä ollaan aina saamapuolella”, kuittaa Annu keskustelumme.