Ikääntyminen uskollisena
”Tiedätkö, kuinka kiitollinen olen?”
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Eräänä iltana huolehtiessani eräästä iäkkäästä sisaresta sain elinikäisen opetuksen kiitollisuudesta.
Valokuvakuvitus Getty Images; kuvitus Carolyn Vibbert
Dorothy tiesi, että loppu oli lähellä. Joka päivä hän menetti jotakin lisää – ei konkreettisia asioita vaan kykyjä. Kyvyn käydä suihkussa itse. Kyvyn valmistaa omat ateriansa. Kyvyn kävellä kylpyhuoneeseen kaatumatta. Kyvyn avata lukitun takaoven ja hakea lehden. Kyvyn kirjoittaa viestin jollekulle rakkaalle.
Joitakin asioita hän ei kuitenkaan ollut vielä menettänyt. Sisuaan. Älykkyyttään. Kiitollisuuttaan. Sen vuoksi Dorothyn luona oleminen toi iloa. Hänen kotinsa vaikutti toivottavan tervetulleiksi vieraita verhon kummaltakin puolelta.
Eräänä iltana olin seurakunnan Apuyhdistyksen lähettämänä vieraana hänen luonaan – muka auttamassa häntä. Nousi kevätmyrsky, ja iltayhdeltätoista menivät sähköt. Huomasimme, että sähköt olivat poissa, kun yritin laittaa valot päälle, jotta voisin auttaa hänet kylpyhuoneeseen. Käytin katkaisijaa, mutta mitään ei tapahtunut. Dorothy oli kuitenkin valmistautunut. Hän veti kävelytelineensä taskusta pienen taskulampun, ja jotenkin sen vähäisen valon turvin onnistuimme kompuroimaan käytävää pitkin. Käveltyään hitaasti takaisin nojatuoliinsa hän hymyili ja sanoi: ”Tiedätkö, kuinka kiitollinen olen?”
Valokuvakuvitus Getty Images; kuvitus Carolyn Vibbert
Samana yönä suunnilleen puoli yhden aikaan jokin herätti minut. Kuulin kehotuksen: ”Dorothy tarvitsee kannettavaa happilaitetta.” Huomasin, että Dorothyn tavanomaisen hengityslaitteen kupliminen oli lakannut. Sähköt olivat yhä poissa. Kiiruhdin hakemaan hänen kannettavaa happilaitettaan. Laitoin sen hänen kasvoilleen yrittäen olla herättämättä häntä. Kun asetin letkut hänen kasvojensa ympärille, hän katsahti minuun ja sanoi taas: ”Tiedätkö, kuinka kiitollinen olen?”
Kun yhden aikaan lähetin viestin Apuyhdistyksen johtajallemme, niin onneksi hän vastasi. ”Sähköt eivät ole poikki meillä”, hän sanoi. ”Soitan sähkölaitokselle.” Hänen soittonsa varmaankin tehosi, koska puoli kahdelta saapui pakettiautoja ja miehet alkoivat tehdä töitä, jotta sähköt saataisiin kuntoon Dorothyn kotona. Kun Dorothy heräsi puoli kolmelta ja käveli jälleen hitaasti taskulampun valon turvin kylpyhuoneeseen, hän katsahti keittiön ikkunoista ulos. Hän näki kaikki työmiehet ja sanoi: ”Toivon, että he tietävät, kuinka kiitollinen olen.”
Työmiehet lähtivät puoli kuudelta aamulla, juuri kun Dorothyn kannettavan happilaitteen akku lakkasi toimimasta. Mutta sähköt toimivat jälleen. Käveltyämme uudelleen hitaasti kylpyhuoneeseen ja takaisin näimme, että Dorothyn tavanomainen hengityslaite kupli taas. Autoin hänet turvallisesti takaisin tuoliinsa. Ennen kuin hän sulki silmänsä, hän kertoi minulle kolmesta muusta kävijästä, jotka hän oli nähnyt yön aikana – sukulaisia, jotka olivat tulleet tuomaan hänelle lohtua ja rauhaa. Sitten hän kuiskasi jälleen: ”Tiedätkö, kuinka kiitollinen olen?”
Lähdin Dorothyn luota lauantaiaamuna kahdeksalta, kun seurakunnastamme tuli toinen sisar hänen luokseen. Kun istuin autooni, silmäni täyttyivät kyynelistä. Tunsin hyvin suurta rakkautta Dorothya kohtaan, suurta kiitollisuutta niistä suloisista hetkistä, joita olin viettänyt hänen kanssaan.
Huomasin pitäväni kiitosrukouksen, jossa hänen sanansa tulvivat minun sydämestäni: ”Taivaallinen Isä, tiedäthän Sinä, kuinka kiitollinen minä olen?”
Vaikka Dorothy oli jo hyvin korkeassa iässä ja tarvitsi apua, hänen yksinkertainen esimerkkinsä kiitollisuudesta siunasi minua sinä iltana. Ja se siunaa minua edelleen. Vaikka hän on nyt jo poissa, huomaan usein ajattelevani: ”Tietävätkö ihmiset, kuinka kiitollinen olen?” Ja aina kun teen niin, pyrin ilmaisemaan tuota kiitollisuutta.