Kuuluisinko koskaan joukkoon?
Laulaessani eri sanoja kuin kaikki muut tunsin olevani ulkopuolinen.
Valokuva Nikki Reiner
Tammikuussa 2009 mieheni ja minä lensimme Saksaan. Hän oli ottanut vastaan työpaikan siellä, ja vietimme viikon Berliinissä valmistellen perheemme muuttoa.
Saksan ja Yhdysvaltain väliset erot tuntuivat minusta heti ylivoimaisilta. Sinä iltana en uskaltanut lähteä ulos hotellistamme.
Mutta seuraavana aamuna – sunnuntaina – keräsin rohkeuteni osallistuakseni sakramenttikokoukseen. Kun astuimme kappelisaliin, eräs ystävällinen mies huomasi meidän olevan amerikkalaisia ja antoi meille kirkon englanninkielisen laulukirjan. Kun istuin takarivillä ja lauloin eri sanoja kuin kaikki muut, tunsin olevani ulkopuolinen.
Seurakunta tarjosi englanninkielisen tulkkauksen ja antoi meille kuulokkeet. Kokouksen puolivälissä halusin riisua kuulokkeeni ja palata amerikkalaiseen seurakuntaamme. Mutta kun lauloin laulun ”Niin varma on perustus” toista säkeistöä, Pyhä Henki valtasi sydämeni.
Jos maata tai merta mä vaeltanen,
Hän kaiken sen antaa, – – mä mitä tarvitsen.1
Laulu tuntui olevan sanoma Herralta. Kyyneleet vierivät poskilleni, kun kiiruhdin aulaan, jossa lempeäkatseinen mies antoi minulle taskussaan olevan nenäliinapakkauksen. (Kaikillahan seurakunnassa oli aina mukanaan sellainen.)
Siirrytäänpä nopeasti kolme ja puoli vuotta ajassa eteenpäin. Samassa kappelisalissa eräänä kesäkuisena sunnuntaiaamuna säestäjä alkoi soittaa erästä kirkon laulua. Avasin saksankielisen laulukirjani ja aloin laulaa.
Samassa Pyhä Henki valtasi minut jälleen. Lauloin jälleen laulua ”Niin varma on perustus”, mutta tällä kertaa kaikki oli toisin.
Katselin ympärilleni. Outojen kasvojen sijaan näin ystäviä. Takanani istui aiempi vaarnanjohtajamme, joka oli nopeasti oppinut tuntemaan meidät nimeltä. Eturivissä diakonipoikamme istui niiden nuorten miesten vieressä, jotka olivat käyneet hänen luonaan sairaalassa, kun hänellä todettiin diabetes. Heidän lähellään istui seurakunnan Nuorten Naisten johtohenkilö, joka oli opettanut tytärtäni valmistamaan herkullisia perunapannukakkuja.
Eri puolilla kappelisalia istui nuoria, joita olin opettanut ja rakastanut englanninkielisessä instituuttiluokassa, uskollisia kotikäyntiopettajiani sekä muita, jotka olivat iloiten tulleet mukaan seurakunnan tanssikurssille, jota piispa oli pyytänyt minua opettamaan.
Kyyneleet sumensivat silmiäni, mutta tällä kertaa en rynnännyt pois kappelisalista. Sen sijaan kaivoin käsilaukustani oman nenäliinapakkaukseni.
Kaikillahan seurakunnassa oli aina mukanaan sellainen.