Myöhempien aikojen isät
Isän siunaus vakavasti sairaalle vauvallemme
Vastasyntynyt poikamme ei eläisi pitkään, mutta tiesimme, että yhteytemme häneen voisi jatkua ikuisesti.
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Kuvassa käytetty mallia
Monta vuotta sitten perheemme odotti onnellisena poikamme Randolph ”Ray” Gibsonin syntymää. Mutta rutiininomainen ultraääni oli kuin lekan isku sydämeemme.
Raylla diagnosoitiin vajaakehittyneen sydämen vasemman puolen oireyhtymä (HLHS), joka on tila, jossa sydämen vasen puoli ei kehity kunnolla. Veri ei pääse kiertämään, jotta sydän toimisi, ja usein se on kohtalokasta vauvalle.
Kun perheemme käsitteli tätä diagnoosia, ystävämme ja sukulaisemme rukoilivat puolestamme, paastosivat perheinä ja osoittivat meille paljon rakkautta ja huolenpitoa. Pysyimme toiveikkaina. Seurantakoe toi kuitenkin entistä lannistavampia uutisia: Rayn HLHS oli äärimmäisen vakava.
Myötätuntoiset lääketieteen ammattilaiset keskustelivat kanssamme vaihtoehdoista. Emme voineet harkitakaan raskauden keskeyttämistä. Mutta meidän oli tasapainoiltava sen toiveen kanssa, että poikamme jäisi eloon – olipa todennäköisyys kuinka pieni tahansa – ja sen tuskan kanssa, jota hän joutuisi kärsimään yrityksissä korjata hänen sydämensä. Pyrkimykset pitää Ray elossa johtaisivat todennäköisesti elinikäiseen kärsimykseen ja hyvin varhaiseen kuolemaan.
Vaimoni Kati ja minä teimme rukoillen hyvin vaikean päätöksen. Ottaisimme poikamme vastaan tähän maailmaan, tekisimme hänen olonsa mukavaksi ja antaisimme hänen kuolla rauhallisesti. Sitoutumisemme Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin ja uskomme pelastussuunnitelmaan auttoivat meitä tekemään tämän valinnan. Ei ollut helppoa nähdä poikamme kasvavan kohdussa ja tietää, että hän kuolisi pian syntymän jälkeen. Kannoimme huolta myös siitä, kuinka kaksivuotiaamme suhtautuisi pikkuveljen tapaamiseen ja sitten viikkoa myöhemmin hänen hautajaisiinsa.
Meitä vahvisti Herran julistus, että ”pienet lapset ovat pyhiä, koska heidät on pyhitetty Jeesuksen Kristuksen sovituksen kautta” (OL 74:7).
Kati ja minä voimme todistaa, että vuosi, jolloin odotimme Rayn tuloa, auttoi meitä ymmärtämään, mikä todella tarkoittaa se, että aviomies ja vaimo ovat liittyneet toisiinsa (ks. 1. Moos. 2:24 ja OL 42:22). Me takerruimme toisiimme antaen rakkautemme ja luottamuksemme auttaa meitä kestämään. Vuodatimme sydämemme Jumalalle pyytäen voimaa jatkaa eteenpäin ja anoimme, että Hän siunaisi perhettämme tämän koettelemuksen aikana. Avioliittomme vahvistui.
Ennen Rayn syntymää saimme tietää, että hän oli perätilassa. Lääkärit olivat huolissaan siitä, ettei hän selviytyisi normaalisynnytyksen rasituksesta, joten he suorittivat keisarileikkauksen. Muutama minuutti Rayn syntymän jälkeen annoin yhdessä piispani ja muutamien muiden kanssa hänelle pappeuden siunauksen leikkaussalin ulkopuolella. Tämän kaoottisen, traumaattisen tilanteen aikana lausuin useita lauseita ja päätin ”Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen”. Sitten Ray pestiin, kapaloitiin ja vietiin perheen luo sairaalahuoneeseen.
Saadakseni lohtua yritin muistaa siunauksen sanat, mutta en pystynyt.
Ray eli 24 tuntia ja 16 minuuttia. Perhe ja ystävät täyttivät sinä päivänä sairaalahuoneen pitäen Rayta sylissään ja rakastaen häntä. Se oli epätodellinen kokemus – ainoa päivä, joka meillä olisi poikamme kanssa. Pidin suuressa arvossa sitä, että sain pitää häntä sylissäni, suudella häntä ja vaihtaa hänen vaippansa.
Seuraavana aamuna poikamme kuoli. Pidimme häntä sylissämme ja rakastimme häntä palavasti hänen viimeisenä hetkenään.
Viikkoa myöhemmin halusin kiihkeästi muistaa sen siunauksen. Oli tapahtunut kovin paljon. Siunaus kesti vain muutaman minuutin, mutta en pystynyt muistamaan sanoja, jotka olin lausunut sinä aamuna.
Polvistuin pyytämään ihmettä, vaikka en tiennyt, tulisiko sitä. Rukouksen jälkeen nappasin kynän, ja sitten siunauksen sanat tulvivat mieleeni.
Tämä kokemus vahvisti uskoani siihen, että verho elämän ja kuoleman jälkeisen elämän välillä on ohut ja että me voimme pysyä yhteydessä perheenjäseniin, jotka eivät ole enää luonamme.
Olin kokenut ihmeen. Tiedän, että pojallani oli olennainen osa siinä ihmeessä.
Vaimoani ja minua lohduttaa yhä lupaus, joka on jakeessa Room. 8:18: ”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme.”